Fysiikka

Huh mitä juoksemista.


Pikkuhiljaa oon pääsyt laskemisen makuun, viime viikolla kyllä tuli monta välipäivää etten laskenut paperille yhtään mitään. Tämä johtui yksinomaan kiireestä, jos ei ehdi istua 5 minuuttia enempää penkillä ei ole kovinkaan realistista ajatella pystyvänsä tuottamaan minkäännäköistä ratkaisua tehtävään. Tämä on kuitenkin ollut ehkä jopa hyödyksi, juoksemisen lomassa on saanut rauhassa ajatella vaikeita laskuja ja vaihtoehtoisia ratkaisumenetelmiä :)


Oon laskenut kertauskurssin fysiikkaa sekä Valmennuskeskuksen materiaalipaketin fysiikan tehtäviä. Vaikka oon pysytellyt koko viikon ainoastaan mekaniikassa, on näidenkin tehtävien vaikeusasteessa ollut valtava ero. Naurattaa ihan kirjoittaakin näin, mutta abeille tarkoitetun kertauskurssin tehtävät on olleet tähän mennessä huomattavasti vaikeampia! Ajattelisin että tässä on selkeä määrä korvaa laadun -asetelma kyseessä. Abikurssin fysiikan osuus kestää kokonaisuudessaan 20 kontaktituntia, jolloin aikaa tunnilla laskemiselle on jätetty hyvin vähän. Tehtävät ja tehtävämäärät ovat samalla tavalla tiivistettyjä, ja olennaisimmat asiat erilaisista mekaniikan laskutyypeistä tulevat kyllä tutuiksi päältä ja alta. Valmennuskurssin tuntimääräisestä kestosta ei mulla ole oikeasti mitään tietoa, mutta ainakin laskujen määrä per aihealue on paljon suurempi. Laskurutiinin kehittämiselle tästähän on hyötyä: samantyyppiset tehtävät toistuvat useita kertoja ja tästä syystä kaavat alkaa pikkuhiljaa muistaa ulkoa. Molemmat materiaalit kyllä tukevat toisiaan, aivan mahtava fiilis kun hoksaa osaavansa monimutkaisenkin laskun mitä ei aikaisemmin hahmottanut ollenkaan!


Huomenna sitten alkaa kemian kertauskurssi, jännityksellä odotan millainen kurssin vetäjä on!


Rakas kotiutuu 8 päivän päästä, näistä 2 päivää on vielä lomia. Jännittää kovasti ja hymyilyttää - vaikea ajatella että oikeasti ensiviikolla odotus on ohi ja arki alkaa. Kuinka voikaan olla että kun pitkien kinkkujen alussa mietti että parin viikon päästä näkee taas toisen ja aika meni kuitenkin kuin siivillä, ei enää ole jäljellä edes sitä odotusta? Vastahan TJ 100 meni rikki, ei voi olla totta!


Viimeisillä pitkillä lomilla ollaan kyllä saatu juteltua paljon asioista niiden oikeilla nimillä: peloista, toiveista, haaveista, tulevaisuudesta, nykyisyydestä ja meistä näissä kaikissa. Ollaan myös päästy yhteisymmärrykseen monesta asiasta. Helpottaa muutenkin kun voi rehellisesti sanoa mitä ei halua, ja ihana kuulla Rakkaankin todellisia mietteitä. Aika moni meidänkin erimielisyyksistä ja hankaluuksista suhteessa on ollut vain väärinkäsitystä ja kommunikaatiovaikeuksien seurausta, uskomatonta että omista huonoista maneereista alkaa pikkuhiljaa päästä eroon. Suunnitelmat muotoutuu uusiksi joka viikko muttei se juuri haittaa, nyt kuitenkin näyttäisi että Rakas haluaa minut osaksi tulevaisuuttaan ja minä hänet. Eihän tässä mikään hoppu ole, asiat menevät eteenpäin omalla painollaan ja niin pitää ollakin - kaikella on tapana järjestyä :)


Täytyypä mennä nukkumaan, parin päivän päästä saa unikaveriksi Rakkaan lisäksi toisen rakkaan, kun vanhempieni kissa tulee pitämään meille seuraa! Oon onnistunut tartuttamaan parantumattoman kissakuumeen myös soturipoikaan, tästä oireena vauvapuhetta muistuttava kisupuhe ja jatkuvat hellyyskohtaukset kun aikaisemmin ei uskaltanut ottaa edes syliin. Pitäisköhän hävetä vai olla ylpeä.. Heh. 


(Edelleen liian pientä tekstiä vaikka koodissakin näyttäis kaikki olevan kunnossa, hohhoijaa..)

Kiukku

Oon melko vihainen nyt. Tai en oikeastaan enää tiedä onko tämä vihaa vai turhautuneisuutta vai kenties jotain aivan muuta. Ehkä pelkoa.


Fysiikan kertaus alkaa huomenna, koitin alkuviikosta "lämmitellä" muutamalla laskulla. Yksinkertaisimmatkin mekaniikan laskut tuntuivat räjäyttävän hermot. Alan ymmärtää itseopiskelun rajoitukset: kun kukaan ei ole näyttämässä yhtä tarkkaa esimerkkiä minkä avulla ratkaista useita samantyyppisiä laskuja, on todella vaikea päästä edes alkuun. Siitäkin syystä olen todella onnellinen päätöksestäni mennä sekä kertaus- että valmennuskursseille, taidan tarvita kaiken mahdollisen avun.


Ehkä tämä on nyt oman heikkouteni paljastamista jälleen kerran, mutta lukiohistoriani käsittää siis kaikki muut "lääkisaineet" eli biologian, kemian ja pitkän matikan. Ainoastaan fysiikkaa en ole lukenut kahta kurssia enempää. Loukkaannuin hieman kun koulukaverini kysyi että "milloin sit oikeen tajusin että haluan lääkikseen kun en oo lukenut fysiikkaa". Loukkaavaa tässä oli mielestäni äänensävy, joka kieli omasta riittämättömyydestäni ja jopa vähän naureskeli avuttomalle yritykselleni päästä opiskelemaan lääketiedettä ilman lukion fysiikankursseja. Tämä kaveri tosin on itsekin pyrkinyt samaan paikkaan ja taitaa vieläkin haluta, joten luulen että tässä puhui enemmänkin se kilpaileva pyrkijä kun kaverini itse. 


Itkeskelin tätä eilen ja tulin siihen tulokseen että saatana, saa tulla sanomaan mun kurssivalinnoista sitten kesällä kun mulle tulee hyväksymisilmoitus. Mennyttä ei edelleenkään voi muuttaa, mut kyllähän tässä nyt on vielä jotain tehtävissä.. Ärsyttää tuollainen lokerointi.


Tässä tekstissä ei taaskaan ole mitään järkeä, taidan tulla stressistä sairaaksi. Eikun fysiikan kimppuun!


(En muuten näemmä osaa laittaa tätä tekstiä enää normaalin kokoiseksi. Pieneltä se minusta näyttää... No ei mahda mitään)

Kirjavinkki

Taistelutahto lääkistä kohtaan voimistuu joka ikinen päivä, onneksi kertauskurssi alkaa ensiviikolla ja annan itselleni luvan aloittaa täysillä. Joku saattaa nyt ajatella minua laiskaksi ja saamattomaksi, mutta olen teksteissäni ennenkin vedonnut voimien säästämiseen ja asioiden priorisointiin. Kävin hakemassa Rakkaan lomille ja pääsin rupattelemaan hänen tupakaverin kanssa jolla on sama päämäärä - oli mielenkiintoista kuulla toistenkin mietteitä tulevasta koitoksesta ja valmistautumisesta!

Kuitenkin pääasianani oli vinkata hauskasta kirjasta. Tai hauskasta tiettyyn rajaan asti: on mukavaa lukea taitavasti kirjoitettua, selkeää tekstiä, vaikka aihe koskettaakin jopa minun ikäistäni tyttöä. Kyseessä on siis työterveyslääkäri Juhani Seppäsen kirjoittama Selvästi juovuksissa (Otava, 2006) jonka lainasin pitkän matkan tappajaksi. Tunnit kuluivat kuin siivillä, joskin piti välillä pysähtyä tuijottelemaan junan ikkunasta ulos ja pohtia asioita vähän omalta kantilta.

Toisaalta vaikka kirjassa on vähän holhoamisen maku, tuntuu kirjailijan henkilökohtainen näkökulma asiaan niin lohduttomalta että pelkäksi valistustekstiksi en teosta missään nimessä sanoisi. Hesarin artikkelissa (hyperlinkki edellä) annetaan ymmärtää Seppäsen käsittelevän alkoholia suurpiirteisesti, minkä ymmärrän kyllä hyvin: etanolin biokemialliset, sosiaaliset ynnä muut vaikutukset, historia, sen mainonta ja monet monet muut seikat tulevat huomioiduiksi hyvin. Aihealueen ollessa näinkin laaja jää kuitenkin yksittäisiin ilmiöihin perehtyminen useassa kohdassa melkeinpä vain pintaraapaisuksi. Itseäni tämä ei ole ainakaan vielä haitannut, melko pienen alkoholisivistykseni vuoksi iloitsin jokaisesta hauskasta faktasta.

Kirja on vielä kesken ja matkaväsymyskin painaa kovasti (tästä tekstistäkin sen voi huomata), mutta suosittelen kirjaa kyllä erityisesti sosiaali- ja terveysalalla opiskeleville tai sinne haikaileville. En olekaan täällä puhunut suosikkiaiheistani moralismi ja paternalismi terveydenhuollossa... Joka tapauksessa, kannattaa tutkailla jos haluaa rentoutua välillä muutenkin kun kuola poskella television edessä :)

Stressi

Koulussa on ollut niin jumalaton kiire taas etten ole enää varma miksi tuun edes kotiin yöksi. Päivässäkin olis pari tuntia enemmän kun ei tarvis turhaan pakkailla asioita laukkuun ja polkasta edestakaisin! Ei tämä nyt niin hirveää oikeasti ole ollut, todella todella turhauttavaa vain.

Syksyn suunnitelmat menevät aikataulun mukaan: kemian ja fysiikan kertauskurssit alkavat viikon päästä ja aloitin kertaamaan kemian asioita jo itsekseni. Odotan innolla että pääsen oikeasti tekemään jotain, olo on ollut viimeiset päivät kuin olisi pidätellyt hyökyaallon kokoista opiskeluvimmaa vyörymästä ulos sisuksista.

Ainoana huolenani lukuprosessissa on aika. Tänäänkin olin kotona kuudelta, tietysti tämän päälle piti tehdä reilu tunti itsenäisiä töitä. Koulussa olin syönyt viimeksi kahdeltatoista ja kuten arvata saattaa olin melkoisen pelit seis siinä vaiheessa kun pääsykoeopiskelun vuoro olisi tullut. Tiesinhän minä kun ryhdyin uudestaan opiskelun ohella lukemaan kuinka vähän aikaa oikeasti on käytettävissä, mutta jotenkin se onnistui järkyttämään taas. En aio kuitenkaan lannistua, täytyy vaan pitää verensokeria entistä tarkemmin silmällä ja syödä kellon eikä masun tuntemuksien mukaan.

Muiden lääkispyrkijöiden blogeja on ahdistava lukea, kaikki hehkuttavat Galenoksen aloittamista ja muuta hienoa. Tottakai siinä tulee tälläisellä vaatimattomalla pikkupirpanalla sellainen olo, ettei ole saanut mitään aikaiseksi (eikä tule koskaan saamaankaan). Nämä blogit taitavatkin olla jonkinlainen vallan väline? :) Kai muillakin on joskus edes hieman epäuskoisia tuntemuksia omasta lukuprosessistaan, en voi olla ainut! Niistäkö ei nyt sitten haluta kertoa julkisesti, tunnustaa omaa heikkouttaan tämän suuren ja pelottavan haasteen edessä? Ymmärrän kyllä paremmin kun hyvin ettei voi saavuttaa mitään hyvää jos kokoajan vaan toistaa itselleen kuinka siihen ei pysty. Haluan kuitenkin itse olla itselleni rehellinen näissä asioissa, enkä aio ainakaan aiheetta kaunistella lukuprosessia ultimaattiseksi oivallusten sarjaksi (toivoisin tietysti sen olevan sitä - kukapa ei).

Tämä koko postaus taitaa olla väsyn ja kouluaiheisten pettymysten värittämä, joten koitanpa nyt suosittua lääkikseenpyrkimistyyliä siitä vähästä minkä itse koen tärkeäksi: Bohrin atomimalli on nyt selkeämpi mulle kuin lukiossa koskaan, nauratti huomata kuinka yksinkertaisesta asiasta oli kuitenkin kyse kun asiaan uskalsi perehtyä.

Jos kaikki vaikeimmiksi kokemani asiat ovat oikeasti opittavissa eivätkä niitä ylitsepääsemättömiä hirviöitä minä ne näen, mulla ei taidakaan olla mitään hätää. Hauskintahan tässä on että tiedän olevani oikeassa - enhän uskonut osaavani puoliakaan lihaksista latinaksi viimekeväänä. Kumma kyllä asioita voi vielä oppia, peli ei ole menetetty :)

Hyvää yötä!

Loppurutistus

Iltapalaa...

Ensimmäinen kouluviikko alkaa olla loppusuoralla, voisin siis päivitellä vähän tunnelmaa. Ensimmäiset päivät oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä, tuntui että ei tuu mistään mitään (taasko oon tässä loukussa...). Oppiaineet on kuitenkin onneksi mielenkiintosia jo tässä vaiheessa, alotettiin kliinisen kemian harjotuksetkin jo nyt heti. Voisin kirjoittaa melko pitkän sepustuksen meidän koulun yl. järjestelyistä, opintopistestrategiasta ja joidenkin tuntien suunnittelusta, mutta en viitsi.

Ilmoittauduin fysiikan ja kemian kertauskursseille, jotka siis alkavat loppukuusta. Ihanaa päästä kunnolla töihin ja aloittaa laskeminen. Oon jotenkin jo tottunut ajatukseen että nyt sitä mennään - ja mennäänkin kunnolla! Ensimmäiset pääsykoepainajaiset näin eilen, niin eiköhän tästä ihan hyvä seikkailu saada tehtyä :)

Haikeaa toisaalta haluta pois koulusta ja silti opiskella asioita täysillä. Oon kyllä huomannut että oon hereillä ainoastaan kun tunneilla puhutaan biokemiasta, fysiologiasta tai muiden luonnontieteiden kliinisistä sovelluksista... Jokin jättää aina tyhjäksi onnistuneenkin päivän jälkeen - kuulun jonnekin muualle.

Tänään käytiin kaupunginsairaalassa tekemässä töitä. Vaikka oon jo melko kokenut kävijä kulissien takana (osaan jo suunnistaa!), kuljin silti suu pyöreänä ja hihittelin kun pikkutyttö. Uskomatonta, tällä iällä ;)

Nyt nukkumaan ja mietiskelemään syntyjä syviä, huomenna taas aikainen herätys ja väsypäivä...