Koko loma on mennyt niin kiireessä etten ole saanut omistaa itselleni aikaa ollenkaan. Surettaa, ahdistaa ja kiukuttaa, asiat ovat edelleen hoitamatta ja mikään ei näytä onnistuvan. Onneksi tästä pääsee ainoastaan ylöspäin, täytyy vaan saada se kiukkukohtaus kun kaikki tulee tehdyksi melkein huomaamatta. Sama homma siis kun tiskaamisen kanssa: joskus sitä vaan tulee kuitenki tiskattua.
Oon vaan niin väsynyt koulunkäyntiin. Tai no kyllähän koulua kävis mielellään, mutta itselle väärän alan opiskelu vaatii suunnattomasti työtä. En kylläkään tiedä onko ala mulle väärä vai onko vaan kyse omasta asenteestani: mustahan vois tulla vaikka kuin hyvä bioanalyytikko jos vaan haluaisin olla sitä. Pelottaa että mun täytyy tyytyä tähän ammattiin. Haluan kuitenkin niin kovasti kaikkea muuta. Huh huijaa, miksi sitä on ollut laiska lukiossa ja jättäny miettimättä tarkkaan mitä sitä haluskaan tehdä isona... Tuntuu jotenkin turhalta että vaihtaisin nyt lukemaan esimerkiksi biokemiaa, joka vastais varmasti paremmin omia mielenkiinnon kohteita ja sopisi paremmin omiin opiskelumetodeihini.
Baarissa on hauska olla töissä mutta tiedän etten pystyis omistamaan elämääni sille sen vaatimalla tasolla - musta ei koskaan tulis niin hyvää baarimikkoa kun tiedän että haluaisin olla. En oo kovin kätevä käsistäni edes opiskelemallani alalla, saati sitten "ihan vieraassa" työssä. Tiskin takana suurpiirteisyys ja varmuus on vakuuttavuutta, munlaiseni näprääjä ei siellä pärjää. Jos jokin sattuu tietämään ammattiniksejä paremmin kun minä niin saa korjata :)
Kuitenkin tuntuu että tästä ammattiin ajautumisesta on kenties ollut jotain hyötyäkin. Oma äitikin on opiskellut vaikka ja mitä, elämällä ehtii tehdä vaikka ja mitä myöhemminkin. Ehkä tässä kaikessa säätämisessä on loppujen lopuksi jokin järki, eikä kaikkea tarvi saada nyt ja heti.
Haluaisin vain että kaikki järjestyisi, Rakkaan opintosuunnitelmat etenevät edelleen enkä tiedä jaksanko taistella itseäni osaksi näitä suunnitelmia. Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa. Rakkaus on onneksi jäljellä ja sitoo kaiken yhteen. Kotiutumisen jälkeinen yhteinen arki tuntuu melkoiselta lomailulta (varmaan senkään takia en ole saanut mitään tehtyä) ja on ihanaa kun toinen on jatkuvasti läsnä. Se on jotain niin uskomatonta etten osannut koko intin aikana edes kaivata sellaista, en tiennyt että tälläinen on mahdollista. Ennen inttiä siis vietettiin yleensä muutama yö viikosta yhdessä, nyt jokaisena aamuna saa herätä rakkaan vierestä. Läheisyys käsitteenä on muuttanut muotoaan täysin. Toisen läsnäolo luo turvallisuuden tunteen mitä en osaa selittää. En tarkoita tässä tapauksessa konkreettista huoneessa oleilua vaan pelkkää tunnetta, hmm... Olkoot. Koko asia on niin korni ja imelä ettei mun aivojeni kapasiteetti taida riittää sen tuottamiseen sanoiksi ;) Kuitenkin arki on paljon mielekkäämpää kaksin kuin yksin. Kiitos tästä kuuluu myös palvelukselle, eihän sitä läheisyyttä erottais jos ei olis nähnyt myös sitä etäisyyttä :)
Oon varmaan ihan sekaisin, joskos pannukakun paistaminen korjaisi asiat... Heh.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Ihana keskiviikko
Opin kantapään kautta ettei keuhkokuume ole mikään leikin asia ja pitkittynyt korkea kuume on oikeasti todella vaarallista. Saan kiittää onneani että kotiutuminen sattui juuri samaan aikaan kun tauti iski, vaikka sitä alunperin kirosinkin. Yksin en olisi kotona pärjännyt.
Toivun edelleen koko taudista, sillä vaikka lääkitys loppui eilen en ole puoliksikaan siinä toimintakunnossa missä olin ennen sairastumistani. Kuntoutuminen tapahtuu liikkumisen lisäksi myös kouluhommissa vain vähän kerrallaan, joten kärsivällisyyttä tämä on vaatinut melko paljon... Välillä olin jo luovuttamassa ja jättämässä koko lääkispyrkimisen pois koska en pariin viikkoon kyennyt laskemaan. Takapakkiahan tämä on tuonut todella paljon, mutta lannistua ei saa ja täytyy vaan tehdä mitä pystyy. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, kaksi viikkoa on kuitenkin melko lyhyt aika.
Tänään huomasin kuitenkin että mieli alkaa virkistyä ja hermoimpulssit pikkuhiljaa kulkea oikeita ratojaan. Koitan kiriä fysiikassa aiheita jotka olin suunnitellut käyväni aikaisemmin ja asiat alkavat pysyä muistissa. Keskittymiskyky on siis palannut ja pystyin laskemaan kaksi tuntia - viikko sitten en pystynyt edes katsomaan laskuja. Mutta aivan kuten liikkumisessakin mun täytyy ottaa varovasti tämän asian kanssa, tai enhän oikein muuten voikaan tätä tehdä. Aivotkin hengästyy helposti, ihan niinkuin kroppakin :)
Kotiutumisestakin on kohta kaksi viikkoa ja melkoistahan tämä arki on ollut. Aluksi niitä lomien odotteluja kaipasi enemmän kun mitään muuta, ja sairaana ollessa olo oli vielä lohduttomampi. Rakas on ollut mun luona jatkuvasti tämän tautini takia ja asunnon pienuudesta huolimatta yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin! Vaikka inttiajan jatkuva kaipaus ja lomien ihana huolettomuus oli näin jälkeenpäin muisteltuna kultaista aikaa, ei tämä arjen kiire ja toisen läsnäolo mitenkään pahalta tunnu ;) Tuntuu hyvältä kun kaikki järjestyi sittenkin, vaikka pelkäsin kotiutumista niin paljon.
Kouluhommat on oikeasti päin persettä poissaolojen takia, lääkisstressi ja huoli omasta osaamisesta kokeessa kasvaa kun aika käy vähiin ja Rakkaallakaan ei ole helppoa päästä takaisin normaalielämään. Silti tuntuu että kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Ehkä se on vähän sama asia kun Teemu Vesterisen avantouintivertaus: kaktus perseessä on oikeesti ihan OK juttu, aattele nyt kuin hyvä olo tulee ku sen saa sieltä pois. Ei tämmösen välikuoleman ja inttileskeilyn jälkeen mitkään pikkujutut tunnu oikeesti missään.
Toivun edelleen koko taudista, sillä vaikka lääkitys loppui eilen en ole puoliksikaan siinä toimintakunnossa missä olin ennen sairastumistani. Kuntoutuminen tapahtuu liikkumisen lisäksi myös kouluhommissa vain vähän kerrallaan, joten kärsivällisyyttä tämä on vaatinut melko paljon... Välillä olin jo luovuttamassa ja jättämässä koko lääkispyrkimisen pois koska en pariin viikkoon kyennyt laskemaan. Takapakkiahan tämä on tuonut todella paljon, mutta lannistua ei saa ja täytyy vaan tehdä mitä pystyy. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, kaksi viikkoa on kuitenkin melko lyhyt aika.
Tänään huomasin kuitenkin että mieli alkaa virkistyä ja hermoimpulssit pikkuhiljaa kulkea oikeita ratojaan. Koitan kiriä fysiikassa aiheita jotka olin suunnitellut käyväni aikaisemmin ja asiat alkavat pysyä muistissa. Keskittymiskyky on siis palannut ja pystyin laskemaan kaksi tuntia - viikko sitten en pystynyt edes katsomaan laskuja. Mutta aivan kuten liikkumisessakin mun täytyy ottaa varovasti tämän asian kanssa, tai enhän oikein muuten voikaan tätä tehdä. Aivotkin hengästyy helposti, ihan niinkuin kroppakin :)
Kotiutumisestakin on kohta kaksi viikkoa ja melkoistahan tämä arki on ollut. Aluksi niitä lomien odotteluja kaipasi enemmän kun mitään muuta, ja sairaana ollessa olo oli vielä lohduttomampi. Rakas on ollut mun luona jatkuvasti tämän tautini takia ja asunnon pienuudesta huolimatta yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin! Vaikka inttiajan jatkuva kaipaus ja lomien ihana huolettomuus oli näin jälkeenpäin muisteltuna kultaista aikaa, ei tämä arjen kiire ja toisen läsnäolo mitenkään pahalta tunnu ;) Tuntuu hyvältä kun kaikki järjestyi sittenkin, vaikka pelkäsin kotiutumista niin paljon.
Kouluhommat on oikeasti päin persettä poissaolojen takia, lääkisstressi ja huoli omasta osaamisesta kokeessa kasvaa kun aika käy vähiin ja Rakkaallakaan ei ole helppoa päästä takaisin normaalielämään. Silti tuntuu että kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Ehkä se on vähän sama asia kun Teemu Vesterisen avantouintivertaus: kaktus perseessä on oikeesti ihan OK juttu, aattele nyt kuin hyvä olo tulee ku sen saa sieltä pois. Ei tämmösen välikuoleman ja inttileskeilyn jälkeen mitkään pikkujutut tunnu oikeesti missään.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Pakkostoppi
Viikon kestänyt korkea kuume kehittyi keuhkokuumeeksi tai sitten se oli sitä koko ajan huomaamatta. Seurauksena joka tapauksessa romahtanut yleiskunto, pitkä sairasloma ja saamattomuus. Vuodelepo on ollut ainoa vaihtoehto kun liikkumaan ei vaan pysty, syöminen ei oikeen suju ja raju yskiminen ja hengittämisvaikeudet tekivät yläkropan lihaksille tepposet.
En pysty laskemaan, en pysty lukemaan teoriaa, en pysty menemään tunneille kuuntelemaan, en pysty tekemään mitään. Nukkumaankaan en pysty. Lepääminen on hankalaa, kun ahdistaa koko ajan. Ahdistus on kasvanut vaan näiden päivien aikana, oon huoneiston vankina enkä pääse pois. Lääkitys puree hitaasti mutta taitaa purra kuitenkin koska labra-arvoissa näkyy positiivista paranemista, nähtäväksi jää paraneeko kunto muutoin.
Rakas tosiaan pääsi armeijasta, sopivasti hoitamaan mua tänne. En tiedä kuinka hyvä asia se on, sairaan ihmisen löhöelämä on kidutusta kenelle tahansa mut saati sitten terveelle mielelle ja kropalle. Tuntuu enemmän riippakiveltä kuin koskaan, mitenhän päin tässä olis. Tekee mieli patistaa toinen omaan kotiinsa pois täältä säälimästä, toisaalta tiedän että en pääse yksin kauppaan enkä jaksa laittaa ruokaa. Ei mikään mahtava alku uuden arjen alkamiselle, ollaan yritetty vähän käsitellä sitä miten ollaan molemmat muututtu tässä 9 kuukauden aikana mutta se on ollut äärimmäisen vaikeaa. Itsepähän tuota kotihoitoon halusin enkä jäänyt sairaalaan.
Kahden viikon hommat täysin tekemättä, rästitunteja kasaantuu koko ajan ja kevät lähestyy vääjäämättä. Onkohan tämä jotakin vittuilua, jos on niin kenen, ja mitä helvettiä oon tehnyt että ansaitsen tämän pakkoeristyksen ja fyysisen kidutuksen. Taidan olla lisäksi melko sekava. Helpottaispa jo huomenna...
maanantai 4. lokakuuta 2010
Kotiutuminen (TJ3)
Pakko kirjoitella omia fiiliksiä nyt, kun TJ on 3!
Rakas on ollut siis poissa 9 kk, melkein 600 kilometrin päässä. Pisin aika:
Kiinnioloja meillä on ollut 9-11 viikonloppua, tarkkaa lukua en muista koska en pitänyt P-kaudella kirjaa lomista. Kävin hänen varuskunnassaan kaksi kertaa ja hain hänet samalla lomille, toinen kerta oli valatilaisuus ja toinen vapaaehtoinen reissu katsomaan keikkaa.
Pisin aika ajattelematta toista on ollut n. 24 tuntia.
Itse olen saanut koko palvelukselta uskomattoman paljon, enkä voinut edes kuvitella tammikuussa kuinka valtava vaikutus tällä olisi omaan elämääni. Itsenäistymiselle ei voi antaa hintaa, enkä voi olla kuin onnellinen siitä että tälläinen tilanne sattui eteen. Jos saisin valita lähtisikö Rakas armeijaan vai siviilipalvelukseen pelkästään omasta näkökulmastani katsottuna, en todennäköisesti valitsisi toisin. En tosin voi tietää, mitä siviilipalvelus olisi tuonut tullessaan, mutta näkisin pitkän välimatkan ja väkipakolla erossa olemisen olleen yksi suurimmista asioista vaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen.
Kaverini oli sanonut Rakkaalle pari viikkoa sitten, että vaikutan paljon onnellisemmalta kuin aikaisemmin. Toteamus ei ollut minulle tarkoitettu, mutta silti se on mielestäni yksi suurimmista kohteliaisuuksista mitä voi kuulla.
Luonnollisesti edessä olevat muutokset jännittävät, pelottavat ja ehkä huolestuttavatkin, mutta aiomme ottaa ne vastaan sellaisina kun ne ovat ja katsoa niitä reservin auringon valossa uudestaan. Turha murehtia asioista, joita ei voi estää ja joihin ei voi millään tavalla vaikuttaa.
Uusille inttileskille (jos yksikään koskaan tulee näkemään kirjoitustani) neuvoisin keskittymään oman itsensä kehittämiseen osana parisuhdetta. Ikävä alussa oli musertava ja erossa oleminen mahdoton ajatus, asioihin kuitenkin tottui ajan myötä ja tekemisen keksiminen alkoi olla entistä helpompaa. Jos haluaminsa asioiden täyttäminen vaatii aina toisen läsnäoloa, on mielestäni annettava itselleen mahdollisuus vaatia suhteelta jotain muuta. Itsensä vuoksi.
Teksti kuulostaa hieman paasaavalta, tarkoitukseni ei ole kuitenkaan sanoa "pakottakaa miehenne armeijaan". En vain halua että kukaan heittää kirvestä kaivoon siinä vaiheessa, kun lähtö on edessä!
TJ 0 -suunnitelmat vielä erittäin auki, sillä itse sairastuin todella korkeaan kuumeeseen (tottakai). Kotiutumisen saapumista on kuitenkin ollut todella vaikea käsittää, etenkin Rakkaalle, joten emme ole tehneet suurempia suunnitelmia tuolle päivälle. Antaa tulla mitä eteen tulee! Päässäni on kuitenkin pyörinyt ajatus lakka-valkosuklaa -kakusta, tervehtyminen keskiviikkoon mennessä ei vaikuta todennäköiseltä mutta jospa viikonloppuna saataisi yhdessä herkku aikaiseksi.. Mjam!
Kerron tässä kirjoituksessa vain omista kokemuksistani, en voi puhua toisen ihmisen puolesta varsinkaan häntä koskevista asioista. Ei ehditty keskustella viikonloppuna miten hän on kokenut tämän asian, mutta minulle välittynyt kuva on että kaiken paskan alla on ollut kasvattava ja positiivinen kokemus. Enempää ei voi tyttöystävä toivoa.
(Olisin halunnut laittaa jonkin positiivisen kuvan viestiin, mutta kamera lähti jostain syystä kasarmille ja viimeaikaiset kuvat ovat olleet lähinnä surullisia sumukuvia... Kakusta sitten, jos se koskaan valmistuu!)
Rakas on ollut siis poissa 9 kk, melkein 600 kilometrin päässä. Pisin aika:
- näkemättä on ollut 22 päivää
- lukematta toisesta sanaakaan on ollut 22 tuntia
- puhumatta lienee ollut viikon verran
Kiinnioloja meillä on ollut 9-11 viikonloppua, tarkkaa lukua en muista koska en pitänyt P-kaudella kirjaa lomista. Kävin hänen varuskunnassaan kaksi kertaa ja hain hänet samalla lomille, toinen kerta oli valatilaisuus ja toinen vapaaehtoinen reissu katsomaan keikkaa.
Pisin aika ajattelematta toista on ollut n. 24 tuntia.
Itse olen saanut koko palvelukselta uskomattoman paljon, enkä voinut edes kuvitella tammikuussa kuinka valtava vaikutus tällä olisi omaan elämääni. Itsenäistymiselle ei voi antaa hintaa, enkä voi olla kuin onnellinen siitä että tälläinen tilanne sattui eteen. Jos saisin valita lähtisikö Rakas armeijaan vai siviilipalvelukseen pelkästään omasta näkökulmastani katsottuna, en todennäköisesti valitsisi toisin. En tosin voi tietää, mitä siviilipalvelus olisi tuonut tullessaan, mutta näkisin pitkän välimatkan ja väkipakolla erossa olemisen olleen yksi suurimmista asioista vaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen.
Kaverini oli sanonut Rakkaalle pari viikkoa sitten, että vaikutan paljon onnellisemmalta kuin aikaisemmin. Toteamus ei ollut minulle tarkoitettu, mutta silti se on mielestäni yksi suurimmista kohteliaisuuksista mitä voi kuulla.
Luonnollisesti edessä olevat muutokset jännittävät, pelottavat ja ehkä huolestuttavatkin, mutta aiomme ottaa ne vastaan sellaisina kun ne ovat ja katsoa niitä reservin auringon valossa uudestaan. Turha murehtia asioista, joita ei voi estää ja joihin ei voi millään tavalla vaikuttaa.
Uusille inttileskille (jos yksikään koskaan tulee näkemään kirjoitustani) neuvoisin keskittymään oman itsensä kehittämiseen osana parisuhdetta. Ikävä alussa oli musertava ja erossa oleminen mahdoton ajatus, asioihin kuitenkin tottui ajan myötä ja tekemisen keksiminen alkoi olla entistä helpompaa. Jos haluaminsa asioiden täyttäminen vaatii aina toisen läsnäoloa, on mielestäni annettava itselleen mahdollisuus vaatia suhteelta jotain muuta. Itsensä vuoksi.
Teksti kuulostaa hieman paasaavalta, tarkoitukseni ei ole kuitenkaan sanoa "pakottakaa miehenne armeijaan". En vain halua että kukaan heittää kirvestä kaivoon siinä vaiheessa, kun lähtö on edessä!
TJ 0 -suunnitelmat vielä erittäin auki, sillä itse sairastuin todella korkeaan kuumeeseen (tottakai). Kotiutumisen saapumista on kuitenkin ollut todella vaikea käsittää, etenkin Rakkaalle, joten emme ole tehneet suurempia suunnitelmia tuolle päivälle. Antaa tulla mitä eteen tulee! Päässäni on kuitenkin pyörinyt ajatus lakka-valkosuklaa -kakusta, tervehtyminen keskiviikkoon mennessä ei vaikuta todennäköiseltä mutta jospa viikonloppuna saataisi yhdessä herkku aikaiseksi.. Mjam!
Kerron tässä kirjoituksessa vain omista kokemuksistani, en voi puhua toisen ihmisen puolesta varsinkaan häntä koskevista asioista. Ei ehditty keskustella viikonloppuna miten hän on kokenut tämän asian, mutta minulle välittynyt kuva on että kaiken paskan alla on ollut kasvattava ja positiivinen kokemus. Enempää ei voi tyttöystävä toivoa.
(Olisin halunnut laittaa jonkin positiivisen kuvan viestiin, mutta kamera lähti jostain syystä kasarmille ja viimeaikaiset kuvat ovat olleet lähinnä surullisia sumukuvia... Kakusta sitten, jos se koskaan valmistuu!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)