En pysty laskemaan, en pysty lukemaan teoriaa, en pysty menemään tunneille kuuntelemaan, en pysty tekemään mitään. Nukkumaankaan en pysty. Lepääminen on hankalaa, kun ahdistaa koko ajan. Ahdistus on kasvanut vaan näiden päivien aikana, oon huoneiston vankina enkä pääse pois. Lääkitys puree hitaasti mutta taitaa purra kuitenkin koska labra-arvoissa näkyy positiivista paranemista, nähtäväksi jää paraneeko kunto muutoin.
Rakas tosiaan pääsi armeijasta, sopivasti hoitamaan mua tänne. En tiedä kuinka hyvä asia se on, sairaan ihmisen löhöelämä on kidutusta kenelle tahansa mut saati sitten terveelle mielelle ja kropalle. Tuntuu enemmän riippakiveltä kuin koskaan, mitenhän päin tässä olis. Tekee mieli patistaa toinen omaan kotiinsa pois täältä säälimästä, toisaalta tiedän että en pääse yksin kauppaan enkä jaksa laittaa ruokaa. Ei mikään mahtava alku uuden arjen alkamiselle, ollaan yritetty vähän käsitellä sitä miten ollaan molemmat muututtu tässä 9 kuukauden aikana mutta se on ollut äärimmäisen vaikeaa. Itsepähän tuota kotihoitoon halusin enkä jäänyt sairaalaan.
Kahden viikon hommat täysin tekemättä, rästitunteja kasaantuu koko ajan ja kevät lähestyy vääjäämättä. Onkohan tämä jotakin vittuilua, jos on niin kenen, ja mitä helvettiä oon tehnyt että ansaitsen tämän pakkoeristyksen ja fyysisen kidutuksen. Taidan olla lisäksi melko sekava. Helpottaispa jo huomenna...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti