Iltahetki

Huh, saatiin hiukan puhuttua myös Rakkaan kanssa tulevaisuuden suunnitelmista.. Suunnitelmista A, B ja meistä siinä sivussa. Koitan kovasti suunnitella asioita niin, ettei tarvitsisi olla pahoillaan omien toiveiden täyttymisestä tai pettyä toisen onnesta. Kuitenkinhan "täysvoiton" eli mieluisimman opiskelupaikan ovien avautuessa täytyy tarttua ehdottomasti tilaisuuteen, siitä ollaan yhtä mieltä!

Tavoitteena on ollut jonkinlainen win-win -tilanne, missä voisi olla tyytyväinen asioihin menivät ne sitten miten vain. Tuntuu melkoisen mahdottomalta suunnitelmalta, mutta ainakin tieto siitä että voisimme molemmat olla osa sekä A- että B-versiota vie jo suuren taakan pois hartioilta. Helpottaa lukemistakin kun voi tehdä täysillä, ilman alitajuista jarruttelua Rakkaan menettämisen pelossa. Vaikka kyllähän varmasti erossakin voi selvitä sen vuoden minkä jälkeen voisi punnita uudestaan, en kuitenkaan haluaisi edes joutua siihen tilanteeseen. Teenkin kaikkeni että saataisi jonkinlainen yhteinen tulevaisuus järjesteltyä.

Rakkaus ei saa rajoittaa, enkä ole todellakaan luopumassa unelmistani toisen vuoksi. Eikä kumpikaan meistä ole. Mutta niin kauan kun askeleet meillä käy vierekkäin tiedän voivani hyvin, oli kaupunki mikä tahansa. Mielestäni sen eteen sietääkin tehdä hieman kompromisseja ja töitä, ainakin niin kauan kun itsestä tuntuu hyvältä.

Opiskelu!

Noniin, nyt se sitten alkaa... Kauhulla oon yrittänyt sysätä koko asiaa syrjään, nauttia lomasta ja rentoutua, mutta kokoajan mielessä on painanu opiskelujen aloitus. Mielessä on pyöriny kysymykset siitä pystynkö siihen, entä jos se ei riitäkään ja menetän paljon rahaa turhaan, tulisko musta edes hyvä lääkäri... Nämä epäilykset on hyvä päästää ulos eikä padota niitä sisään, muttei niihin saa jäädä jumittamaan. Täytyy ajatella että mitä minä haluan sen sijaan että mitä en halua.

Tuntuu kuin ailahtelisin asian kanssa edes takaisin. Toisaalta tiedän mitä haluan, toisaalta epäilen mihin pystyn ja meinaan tyytyä varasuunnitelman suunnitteluun. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi oon siitä että jos tiedän mitä haluan ja teen töitä sen eteen, mulla on kaikki saavutettavana. Rutiinia voi vahvistaa ja asioita voi oppia!

Vaikeana asiana on myös kaupunkien ero. Syksyn lähestyessä on alkanu tuntuun että haluaisin Helsinkiin, mihin Rakaskin on hakemassa opiskelemaan sitten keväällä. Tiedän kuitenkin että vaikka pääsisinkin tänne pohjoisempaan opiskelemaan, olisin enemmän kuin tyytyväinen ja voisin siirtyä sit etelään päin vuoden päästä jos siltä tuntuis. Varasuunnitelman oon luonnostellu pelkästään Helsingin ympärille, ja koenkin ehkä liian houkuttelevaksi muiden juttujen opiskelut siellä kun lääketieteen täällä... Tästä pitäis saada selkeys, mutta luulen että kunhan aloitan laskemisen ja lukemisen saan varmuutta omista kyvyistäni voin pohtia uudestaan mihin oon hakemassa.

Tylsää, miten parisuhde voi "rajoittaa" elämää tällätavalla, toisen perässä pitäis mennä... Vai onkohan nyt kyse vaan omista haluistani paeta kaupunkia missä oon asunut koko ikäni, jotka vaan yritän pukea valheelliseen rakkauden viittaan ;)

Kertauskurssit alkaa tässä kuukauden päästä, koulussa taas jo ensviikolla monia mukavia kursseja kuten se aikaisemminkin mainitsemani Kliininen kemia ja lisäksi vielä Mikrobiologian syventävä kurssi. Alan olla jo täynnä taistelutahtoa, ensviikolla lähtee arkinen aherrus ja annan itselleni luvan aloittaa teorian lukemisen.

Kerralla kunnolla, tavoitteet silmissä eikä anneta sijaa epäilyksille!

Kuumetta

En ole ehtinyt kirjoittaa, tai oikeastaan ei ole ollut mitään kirjoitettavaa.

Hirveä muuttokuume, katselin paikkakunnan vuokra-asuntoja ja löysin yhden "täydellisen" kaksion: melko vasta valmistunut, tammiparketti, parveke, sijainti 10+ sekä mun kouluuni nähden että Rakkaan, maalausmahdollisuus... Vuokra olis ollut ainoastaan parikymppiä suurempi kun mulla on nyt tässä yksiössäni, siis jos muutettaisiin Rakkaan kanssa kahdestaan. Tässä on vaan se huono puoli ettei meillä ole mitään aikomustakaan muuttaa yhteen.

Ymmärrän kullan halun asua itsekseen, ja nimenomaan yksin ensin. Itsellenikin ensimmäinen yksinäinen puoli vuotta tässä asunnossa oli korvaamaton itsenäistymisen kokemus, mitä en olis saanut millään jos olisin muuttanut hänen tai jonkun muun kanssa yhteen. En tietenkään sano että kaverin kanssa asuminen ei olis itsenäistä ja ettei tarvisi huolehtia ite mistään. Jos asuu yksin, joutuu selviytymään kaikesta kuitenkin myös yksin eikä välttämättä saa seuraa vaikka haluaisi. Ruokajärjestelyt on myös ihan oma lukunsa, plussana tietysti päätäntävalta siitä mitä haluaa (tai mitä ei halua) syödä, miinuksena kustannukset ja pilaantuvat ainekset... Listaa ja väittelyä vois jatkaa loputtomiin.

Yksinasumisen suurin miinus on kuitenkin asumisen hinta. Rakkaan opiskeleman alan vaatima aika ja energia voi tulla vastaan, jos alkaa tekemään ilta- ja viikonlopputöitä opiskelun ohella. Rankan inttivuoden jälkeen on varmasti mukava tulla kotiin, mutta jos siihen lyödään päälle muuttostressi, itsenäistymisen tuomat kivut, alan paineet ja työn rasitus päällekkäin, voi olla että karskeinkin poika väsyy helposti. Toisaalta kotosalla odottaa omat haasteensa, jotka voivat olla ristiriidassa itsenäistymisenhaluiselle liikaa.

Parisuhteen kannalta mua on tuskastuttanut jo kauan se, ettei voida asua yhdessä. Talous tietenkin siinä sivussa, mutta ihan oman luonteeni vuoksi mikä on hieman sylikissamainen. Toisaalta oon tässä intin aikana tajunnut kuinka onnekas olen, kun en asu hänen kanssaan yhdessä. Suhteesta tulee väistämättä arkinen eikä se muutu muuksi sen jälkeen kun muuttaa yhteen. Emme ole koskaan jakaneet arkea täysin kaksin, satunnaisia arkiöitä toisen luona ei mielestäni lasketa. Tästä sietää olla onnellinen, eikä vaan kiirehtiä eteenpäin!

Tilanne on muuttunut tietenkin intin myötä, kun Rakas on asunut kaikki lomat luonani. Ainoastaan nimi postiluukusta ja vuokranmaksu puuttuu. Siksi pelkäänkin kotiutumista, tai oikeammin sitä miltä yksin asuminen sillon tuntuu (ja asunko silloinkaan oikeasti täällä yksin..). Epävarmassa tilanteessa on epämukavaa elää.

Kuitenkin oon levollisin mielin liikenteessä, en saisi ottaa sitä omaksi murheekseni löytääkö Rakas asuntoa itselleen vai ei. Vaikka siitä syystähän rupesin noita vuokra-asuntoja alunperin etsiskelemään... No mutta, ehkä mun täytyy vaan hyväksyä ettei kahden asunnon välillä juokseminen lopu vieläkään ja täytyy vain ostaa paremmat kengät :)

Muuttokuumeen lisäksi kärsin matkakuumeesta, tälläkertaa pitäisi päästä New Yorkiin. Aika tahtoo vaan kulua liian hitaasti... Voisin kirjoitella myös opiskelukuumeestani, mutta se jääköön nyt toiseen kertaan!

Kaurismäkeä ja karjalanpiirakoita - loma!

Loma loppui yhtä nopeasti kun se alkoi. Kulti siis tuli vihdoin kotiin ja lähti melkein saman tien takaisin! Ei tunnu niin pahalta kun se voi kuulostaa että toinen tulee yli kolmen viikon jälkeen kotiin alle 48 tunniksi. Tunnelma on vaan vieläkin niin katossa siitä näkemisen ja yhdessäolon riemusta - vaikka syönkin täällä nyt yksin näitä ihania karjalanpiirakoita ;)

Uskomatonta kuin salakavalasti etäisyys vaikuttaa. Aluksi kirjoitin että "yksinäisyys", mutta enhän minä ole yksinäinen ollut kun hetkittäin. Senkin vaikutuksen on huomannut selvästi, aivan eri tavalla kuin etäisyyden. Työkaverit on jo parin kuukauden tuttavuuden jälkeen ihan hauskaa seuraa ja viihdyn hyvin heidän kanssa, muttei sitä mitenkään aidoksi ystävyydeksi voi vielä sanoa (ei sillä että edes tarvisi). Omat "oikeat ystävät" on olleet jotenkin superkiireisiä, pois kaupungista tai ovat säikähtäneet melko harvinaista tarvettani juttuseuralle eivätkä ole ehtineet tai halunneet nähdä mua. Sillonkin kun ollaan nähty, ei ole oikein ollut mitään sanottavaa ja oonkin mennyt melko nopeasti kotiin. Tuntuu kuin olisin etääntynyt kaikista samaan tahtiin kun etäisyys ja aika erossa Rakkaasta kasvoi. Päättelin että tämä johtuu osaksi fyysisestä kosketuksen puutteesta, osaksi mentaalisesta kivestä mikä kasvatti tuuheaa läpitunkematonta sammalta päälleen näiden viikkojen aikana, tukkien kaikki mukavien ajatusten virrat aivoissa. Kai sitä vois myös turhautumiseksi kutsua :)

Tosiaan, sitä kun ei tajunnut itsekään kuinka tuskastunut sitä oli. Sai kyllä ihmetellä kun mikään ei oikeen tuntunu enää miltään ja jos tuntui, niin ärsytti tai ahdisti. Mukava huomata ettei kyse ollut mistään suuremmasta, kaikki kun tuntuu kadonneen näinä parina päivänä kuin tuhka tuuleen. Torjuin ikävän tunnetta välinpitämättömyydellä, mikä ei tainnut olla mitenkään rakentavin tapa kohdata ongelmaa.

Olen mietiskellyt myös kognitiivista psykologiaa mm. omien toimintamallieni arvioinnissa. Tuntuu että tämä saattaisi tarjota melko hyviä ratkaisuja ainakin mulle itselleni. Voiskohan virheellisten skeemojen tunnistaminen olla niinkin yksinkertaista, että "huono tuote" vois johdattaa "huonon tehtaan" jäljille... Nyt en kyllä tiedä itsekään mistä enää puhun, ehkä selvennän ajatusta joku toinen päivä, kunhan on tarpeeksi unta alla ja näen mitä ruudulla lukee tarkasti :)

Lauantai!

Huomenna, tai siis kellon mukaanhan on jo lauantai, eli tänään kulti lähtee kohti kotia! Miten huojentavaa onkaan oikeasti tietää että toinen ei paiski hiki hatussa hommia yötä päivää vaan on rauhassa matkustamassa jo tänne päin. Valitettava totuushan se on ollut että kolme viikkoa "töitä" putkeen on verottava kokemus kenelle vaan, saati sitten sellaisissa olosuhteissa joissa ei a) voi nähdä läheisiään b) voi pitää yhteyttä läheisiin c) viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla. Iltavapaatkin on olleet oikeasti laskettavissa sormilla, kuitenkin puhutaan kolmen viikonlopun työputkesta. Heillä on kyllä vielä pari esiintymistä huomenna, mutta luultavasti pienimuotoisia ja mieliala lienee jo kotiin tulon kynnyksellä melko korkea :)

Mun aikatauluissa tämä tarkottaa sitä että aion nukkua tänä yönä niin paljon kun sielustani vielä ehdin! Lisäksi sit aamusta ennen töitä pesen loputkin lakanat ja pyyhkeet vielä vanhempien luona, sillä täällä on taloyhtiön puolesta kuivaushuone jossa kaikki kuivaa kahdessa tunnissa - en millään olis kotona ehtinyt pestä neljää koneellista pyykkiä ja kuivatella niitä pienessä kylpyhuoneessa. Huomenna eli tänään lauantaina menee luultavasti töissä myöhään, jonka jälkeen käyn rentoutumassa kaupungissa ja näen lomille tulleita kavereitakin pitkästä aikaa (voi kuinka sitä onkaan odottanut että saa oikeasti keskustella tuttujen ihmisten kanssa ja pääsee vaan pois kotoa). Sunnuntaista tuleekin sitten mun suosikkipäivä, töiden jälkeen pääsen suoraan kotiin siivoamaan paikat priimakuntoon! Aamulla tätä ei nimittäin ehdi enää tehdä, ovesta kun tupsahtaa sitten luultavasti hyvin ryytynyt mies :) Saankohan untakaan...

Lisäksi haasteena on maanantaiaamun yllätykseksi kaavailemani karjalanpiirakat suoraan uunista. Teen ne "valmiiksi" sunnuntaina, siis paistovalmiiseen muotoon niin ettei tarvitse aamulla kun voidella ja pistää uuniin. En ainakaan ite voi kuvitella mittään parempaa kun uunista suoraan nostetut tulikuumat karjalanpiirakat, siihen voita vaan päälle niin namskis... Tämä taitaa olla kylläkin näitä mun pitkän kinkun tuottamia harhoja omista kyvyistä ja taidoista, en edes muista mitä kaikkea oon järjestänyt hiki hatussa ja loppujen lopuksi oon naama norsunrutulla (hihi) kun urakkaan on mennytkin huomattavasti enemmän voimia ja aikaa kun kuvittelin. Tyypillisen suoriutumisstressin selättämiseksi oon kuitenkin tosiaan varannut koko sunnuntaiyön tätä varten enkä ajatellutkaan herätä kuudelta tekemään ruistaikinaa, siivouskin on pintojen pyyhkimistä ja lakanoiden laittoa vaille valmis niin eiköhän se oo sillä selvä.

Ystäväni kanssa puhuttiin joskus siitä kuinka erilaista on laittaa ruokaa ja erityisesti leipoa toiselle ihmiselle. Kaiken tekee jotenkin huolellisemmin: munia ja sokeriakin vaahdottaa vielä minuutin pidempään että kakusta tulee kuohkea, kun itselle tehdessä se saattaisi jäädä tekemättä. Leipomisessa joutuu monesti tekemään oikeasti käsillään, tunnustelemaan ja vaivaamaan taikinaa. Omalle rakkaalle tarkoitetun taikinan vaivaaminen on ollut ehkä tyydyttävintä mitä oon vähään aikaan tehnyt.

Odotan samantasoista valaistusta tälläkin kertaa vääntäessäni historiani ensimmäisten täysin itse tehtyjen karjalanpiirakoiden rypytystä keskellä sunnuntaiyötä :)

Tässä kirjoituksessa ei varmaankaan taas ole mitään järkeä teitä lukijoita (hehe) ajatellen, mutta taisin tarvita itsekin vähän tarttumispohjaa näihin suunnitelmiin. Oon vaan niin innoissani, jalkoja pakottaa töissä juoksemisesta ja ajatus siitä että oikeasti näen rakastani ensimmäistä kertaa melkein kuukauteen on jotenkin uskomaton! Ehkä tuolla lasillisella herkullista punaviiniä on joku osuus asiaan, ehkä ei - joka tapauksessa tänään on paras perjantai pitkään aikaan :)

Toivojen tiistai!

Tänään on siis tiistai, ihana ihana tiistai, taas päivän lähempänä sunnuntaita!

Oon koittanut kirjoittaa tätä blogia pitääkseni ajatukseni kasassa, paikkana mihin voin purkaa keskeneräiset ajatukseni ja - kuten jo usein on käynyt - saada ne valmiiksi. En tiedä onko tätä mielekästä kenenkään muun lukea, ehkä joku voi samaistua tunnelmiini, ehkä ei. Kuitenkin aion kirjoitella vielä, itseni vuoksi.

Opiskelusta kirjoitan kun sen aika on. Itsestään selvää taitaa olla ettei se ole nyt. Edelleenkään en ole aloittanut laskemista, ei ole vielä sen vuoro. Edelleenkin uskon että motivaatio säilyy parhaiten sillä, että tekee kerralla kunnolla eikä räpeltele siellä täällä.

Ainiin, yksi pohdinnan alla oleva kysymys on että näytänkö tätä blogia kullalle. Pitäisi varmaan listata plussat ja miinukset tästä asiasta.

PLUSSAT

• Olen niin epäselvä puhuja, että saattaisi olla rakkaalle helpompaa lukea ajatukseni "jo kerran editoituna"
• Olen kirjoittanut asioista rehellisesti ja omasta näkökulmastani
• Vaikkei olisi mahdollisuutta soittaa tunnin puhelua, voi täältä mahdollisesti lukea mitä oon miettinyt sen puhelun sijasta

MIINUKSET

• En ole ollenkaan varma siitä että olen onnistunut kirjoittamaan ajatukset ylös niin, että joku muu kuin minä itse ymmärtäisi ne samalla tavalla kuin olen tarkoittanut
• Näkökulma on tosiaankin minun, enkä välttämättä sanoisi asioita niin karkeasti rakkaalleni kuin täällä tekstissä saattaa lukea
• Jos tiedän että kulta lukee tekstit mitä kirjoitan, alanko sensuroimaan niitä tietoisesti tai tiedostamattomasti?
• Höpötän täällä aika paljon "turhuuksia" joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä meidän parisuhteen kanssa mutta joita kuitenkin mietin hieman, ja pelkään että kulta kuvittelisi siitä että olen ollut epärehellinen häntä kohtaan
• En tiedä lukisinko minä hänen ajatuksiaan, jos se olisi mahdollista

Niin, tämän lukeminenhan on kuin toisen pään sisään katsomista. Tässä taitaa tulla vastaan luottamusongelmani, en uskalla luottaa että toinen varmasti rakastaisi minua senkin jälkeen kun saa kurkistaa pääni sisälle. Ongelmahan on siinä että tiedän ettei se muuttaisi mitään, mutten ehkä voi uskoa siihen. Liian hyvää ollakseen totta?

Kuitenkin, rakas varmasti löytäisi tämän jos vaan hoksaisi etsiä oikeista paikoista. Sitä varten sanonkin että blogiminä on kuitenkin se minä, joka istuu kotona ja pohtii ja pohtii ja pohtii ikävää ja muita ikäviä asioita kun toinen on poissa kotoa. Ehkä huolehdin myös siitä että tämän luettuaan rakas luulee, ettei meillä ole mitään muuta kun surua ja ongelmia. Enemmänhän sitä hyvää on, siitä ei vaan ole tarvetta kirjoittaa ;)

Oon jo aikasemminkin sanonut että tämä gines on ollut yksi vaikeimmista ja olen edelleen samaa mieltä. On kyllä tullut taas koko tunteiden kirjo käytyä läpi, yhdenkin päivän aikana... Puhelutkin on menneet aina murehtimiseksi, kun on ollut niin kova ikävä ja siellä päässä on tullut paljon pettymyksiä ja huolta aiheuttavia asioita. Syksy on kuitenkin jo tulossa, loma lähestyy ja viimeinen gines päättyy ihan pian. Loppurutistukseksi totesin tämän olevan joskus ihan pelkkä vitsi, voin sanoa että aikamoisen vitsin murjauttikin! Uhma on kadonnut ja nöyränä voin todeta että ei naurata :)

Luonnonvoimia ja voimattomuutta

Tänään töissä väistettiin ukkosmyräkkä, tai no oikeastaanhan se väisti meidät. Saatiin vaan pieni maistiaissade joka sopivasti kasteli maan ja teki rapakot niin että sai loppupäivän kulkea kengät litisten ja lotisten...

Muutenkin on ollut aivan törkeä päivä, tuntuu että mua pompotettiin ja juoksutettiin töissä kohtuuttoman paljon. Tietenkin teen mukisematta kaikki hommat mitä eteen tulee, siitähän mulle maksetaan ja tykkäänkin omalla tavallaan kannella tavaraa 500m matkoja edestakaisin (tämä on se aivoton työ -aspekti). Jotenkin otin varmaan sitten sen henkilökohtaisesti että juuri minut laitettiin tekemään avuttomia hommia, mitkä joku meidän 15-vuotiaista kesätyöläisistä olisi voinut helposti hoitaa (kerran heidät on palkattu nimenomaan siihen tehtävään). Oman lisänsä siihen tekee sen että itse käskyttäjät on mua pari vuotta nuorempia ja ovat tulleet töihin tunti sitten, kun itse on tullut töihin jo viisi tuntia sitten ja kuurannut kaikki vessat..

Tämän avautumisen jälkeen voisin todeta että pohdin siinä samassa että ehkä juuri avuttomasta ja ryytyneestä ulkonäöstä johtuen olin sopiva "uhri" juoksutukselle. Mikäpä sen helpompaa kun nakittaa joku joka näyttää toimettomalta, vaikka todellisuudessa olisikin hakemassa ensimmäistä vesilasia koko hellepäivän rehkimisen jälkeen. Itsekin varmaan olisin pyytänyt samassa tilanteessa jotakuta ahkeran näköistä, todennäköisesti juuri sitä aamusta asti ollutta työntekijää viemään tavaroita edestakaisin. Omahyväisesti tietenkin voisin tässä sanoa, että nimenomaan olisin pyytänyt enkä käskenyt, ja peräti ehkä kiittänytkin vielä perään >:) Katkeran elämä ei ole kovin makoisaa.

Toinen asia hirmumyrskyissä on pelko. Itseä ei pelottanut päivällä, johtui varmaan siitä hullunmyllystä mihin mua ajettiin kokoajan, mutta rakasta ahdistaa kovasti. Äänestä kuuli sen selvästi, taisi jopa asiasta mainita aivan erikseen. Nyt eletään siis kolmen viikonlopun kinkusta loppusuoraa, eikä ole ollut mitenkään helppoa hommaa siellä päässä. Uuvuttais muakin olla töissä parikymmentä päivää putkeen ilman viikonloppulomia, tai edes kunnon iltavapaita. Alan olla oikeasti huolissani toisen jaksamisesta, en oikein tiedä mitä teen. On todella voimaton olo. Kovasti kulta pyysi anteeksi sitä että ei pysty keskittymään ja on ahdistunut, tarvitsee kuulemma aikaa mietiskellä rauhassa ja erityisesti unta. Tällä ei ole meidän parisuhteen kanssa mitään tekemistä, niinkun helposti voi kuvitella jos sanotaan että "tarvin aikaa ajatella". Siksi olenkin huolissani.

Kultakin alkoi olla kateellinen muiden yölomista tyttökaverin luo. Jos olisivat vaan samassa paikassa koko viikon, voisin mennä yllätysvisiitille tai lähettää edes kirjeen. Haminan reissu kun meni niin kuin se meni... On niin turhauttava olo että tuntuu kuin räjähtäisi, mitä ihmettä voin tehdä toisen hyväksi kun tämä painii itsensä kanssa. Tekisin mitä vain että saisin itselleni edes murto-osan siitä taakasta mikä häntä nyt tuntuu painavan.

LTJ 7

Työpäivä

Pitkästä aikaa perjantai ja työilta, tiedossa nostelua ja siirtelyä ja hymyilemistä! :) Tällä viikolla ainoastaan sunnuntaina on päivävuoro, ei ole siis juurikaan mahdollisuuksia soitella ennen sitä koska aikataulut menevät pahasti ristiin. Voi kyllä olla ettei sunnuntainakaan onnistu, ymmärtääkseni se on keikkaviikon grande finale (hyvä pojat!). Toivottavasti ehditään kuitenkin vaihtaa sana tai pari ennen Ruotsin reissua, aivan uskomattomat ne hinnat kun menee vähääkään rajan toiselle puolelle...

Eilen oli mukava päivä, ostin pari paitaa uuden kynähameeni kaveriksi. Hoksasin myös että mullahan on luokkakokoukseen oikeasti asu valmis: kynähame, violetti perustoppi ja siniviolettiharmaa pusero siihen hihoiksi. Hauskaa tässä on se, että en ole pitänyt hameita 7 vuoteen ja violettia vaatetta ei ole tainnut löytyä kaapistani koskaan! Positiivisia yllätyksiä, enhän ole ostanut mitään oikeasti uusia vaatteita vuosiin. Laittaisin kuvia mutten hoksannut ottaa kameraa mukaan

En nyt ole kovin looginen tässä tekstin jaottelussa, mutta tosiaan: meillä on tulossa ala-asteen luokkakokous syyskuussa. Sinänsä olen miettinyt muutosta uudessa valossa, tälläkertaa jopa melko positiivisessa. Hauskaa nähdä muita ja miten elämä on edennyt. Ja muiden kautta nähdä, mihin sitä on itse päätynyt. Muutenkin olisi välillä hyvä katsoa itseään ulkopuolisen silmin, niinkuin joku taisi foorumilla joskus mainitakin.

Tuttavani kirjoitti facebookissa löytäneensä huojentavan totuuden siitä, ettei kaikki ole aina itsestä kiinni. Taisin tajuta tämän itsekkin vähän aikaa sitten, erään riidan yhteydessä. Tottahan se on, miksi stressata asioista joihin ei voi itse millään tavalla vaikuttaa. Tapahtuu jos on tapahtuakseen, sitten mennään niillä ehdoilla. Itsestäänselvyyksiä kenties, joskus se vaan täytyy todeta uudestaan ja uudestaan että sen hoksaa täysin :) Ja kun unohtaa turhuudet on helpompi nauttia rakastamisesta ja erityisesti vastarakkaudesta.

Enää 9 päivää!

Yöpuuhia

Valvoin yöllä huomaamattani kolmeen taiteillessani kullalle "koulunalkajaislahjaa". Päätin lisätä kuitenkin pienen yksityiskohdan vaikka alunperin suunnittelin jättäväni kaiken ylimääräisen pois (suorituspaineet ja itsekritiikki). Kuitenkin tälläinen pieni (n. 10cm) kisu mahtui mukaan, ja on vieläpä irroitettava jos rakkaan miehinen ego ei kestäkään pörröisiä kisuja muiden nähden ;)

Tämä taitaa kyllä olla raskaimpia kiinnioloja koko intin aikana, kolme viikonloppua on tietenkin pitkä aika.. Näitäkin kyllä tulee todennäköisesti kaivattua parin kuukauden päästä, voih!

Motivaatio

Sain paketissa ekstrana Epionen Tie lääkikseen -kirjan vuodelta 2008. Vaikka teksti on tätä kevättä ajatellen "jo" 3 vuotta vanhaa, eivät asiat ole kyllä muuttuneet tippaakaan. Olen aina pitänyt noita kirjoja täytenä huuhaana ja rahastuksena (kuka oikeasti tarvii kirjaa kertomaan että töitä oikeasti tarvitsee tehdä - ja maksaa siitä kymmeniä euroja!), mutta nyt täytyy myöntää olleeni väärässä.

Jostain kumman syystä samaistuin lähes jokaiseen lauseeseen ja myönnän olevani esimerkkitapaus hakijasta: Vähän liian laiska ja luovuttajatyyppiä, eikä asioiden kokonaisvaltanen oppiminen oo oikein ollut hallinnassa koskaan... Kokeet ovat tähän mennessä olleetkin yhtä räpeltämistä ja selkeistä vastauksista ei ole ollut tietoakaan. Epävarmuus laskuista on paistanut läpi jo ensivilkaisulla - vaikka kuinka olen koittanut olla siisti! Esseissä suuri valaistus tulee jo alussa ja loppuun lisätään kaikki muu mikä tulee mieleen, tilan vähyys on tainnut järkyttää aina.. Siis tiedostan kyllä missä olen virheeni tehnyt, heh.

Kirja taas antoi toivoa siitä että tästä jamastahan pääsee oikeasti opiskelemalla pois - minunkin on mahdollista osata vaativia fysiikan laskuja jos vain haluan oppia ja olen valmis tekemään töitä sen eteen.

Ainoa mikä ahdistaa lukuprosessissa on aikataulu. Kaikissa esimerkkilukkareissa päivä on jaoteltu kivasti eri oppiaineisiin, liikunnallekin on jätetty aikaa ja kavereitakin ehtisi nähdä. Sitä vaan ihmettelen kuinka ihmeessä itse saan sen 10h opiskelurupeaman mahtumaan siihen 5h vapaa-aikaan mikä minulla jää koulupäivästä jäljelle.. Toivottavasti en ole myöhässä liikkeellä ja voin tehdä sen kaiken 9 kuukaudessa mitä muut tekevät kolmessa. Onneksi tuo mieskin kotiutuu syksystä niin en ole aivan yksin tämän arkeni kanssa (vaikka eihän me asuta yhdessä ainakaan vuoteen...).

Tästä taitaa sittenkin tulla ihan skumpan arvoinen reissu.

Jipii!

Tuleva työn määrä on valtava vuori, joskin taidan nähdä vasta polun ensimmäiset murikat.. Täytyy nujertaa se vaikka sitten hiekanjyvä kerrallaan!

Postiluukun vahtausta...

Samaistun kaveriini, jonka netistä tilaama peli oli pari viikkoa myöhässä. Tiedän että odottamani paketti on jo matkalla ja todennäköisesti jo postin konttorissa parin korttelin päässä, mutta eivät ole saaneet saapumisilmoitusta vielä minulle asti. Sormia syyhyttää ja jokainen kolahdus ovella saa sydämen kurkkuun! Aivan kuin odottelisi toista ensimmäisille lomille, voi kauhia :)

Ostin kuitenkin opiskeluvimmassa jo vihkoja laskemista varten. Tämä valmistautumiseni taitaa olla melko käytännönläheistä verrattuna muihin pyrkijöihin, ainakin mitä olen blogeista päässyt lueskelemaan. Toisaalta se tuntuu pahalta, niinkun en tekisi mitään ja taas pistäisin huomioni pois itse aiheesta ja pistäisin kaunista peittoa suuren hirviön päälle. Mutta kaupassa vihkoja aivan toisesta syystä katsellessani tuli mieleeni skenaario:

Paketti saapuu postiin. Selvittelen koko nivaskan luettavaan ja laskettavaan kuntoon, otan kynän kauniiseen käteen ja alan rustata muistiinpanoja ja laskuntynkiä. Vessapaperille, karkkipapereille ja mainoksiin.

Eipä olisi muuten ensimmäinen kerta, kun hukkaan tuhannet pienen pienet muistilaput.