Tänään töissä väistettiin ukkosmyräkkä, tai no oikeastaanhan se väisti meidät. Saatiin vaan pieni maistiaissade joka sopivasti kasteli maan ja teki rapakot niin että sai loppupäivän kulkea kengät litisten ja lotisten...
Muutenkin on ollut aivan törkeä päivä, tuntuu että mua pompotettiin ja juoksutettiin töissä kohtuuttoman paljon. Tietenkin teen mukisematta kaikki hommat mitä eteen tulee, siitähän mulle maksetaan ja tykkäänkin omalla tavallaan kannella tavaraa 500m matkoja edestakaisin (tämä on se aivoton työ -aspekti). Jotenkin otin varmaan sitten sen henkilökohtaisesti että juuri minut laitettiin tekemään avuttomia hommia, mitkä joku meidän 15-vuotiaista kesätyöläisistä olisi voinut helposti hoitaa (kerran heidät on palkattu nimenomaan siihen tehtävään). Oman lisänsä siihen tekee sen että itse käskyttäjät on mua pari vuotta nuorempia ja ovat tulleet töihin tunti sitten, kun itse on tullut töihin jo viisi tuntia sitten ja kuurannut kaikki vessat..
Tämän avautumisen jälkeen voisin todeta että pohdin siinä samassa että ehkä juuri avuttomasta ja ryytyneestä ulkonäöstä johtuen olin sopiva "uhri" juoksutukselle. Mikäpä sen helpompaa kun nakittaa joku joka näyttää toimettomalta, vaikka todellisuudessa olisikin hakemassa ensimmäistä vesilasia koko hellepäivän rehkimisen jälkeen. Itsekin varmaan olisin pyytänyt samassa tilanteessa jotakuta ahkeran näköistä, todennäköisesti juuri sitä aamusta asti ollutta työntekijää viemään tavaroita edestakaisin. Omahyväisesti tietenkin voisin tässä sanoa, että nimenomaan olisin pyytänyt enkä käskenyt, ja peräti ehkä kiittänytkin vielä perään >:) Katkeran elämä ei ole kovin makoisaa.
Toinen asia hirmumyrskyissä on pelko. Itseä ei pelottanut päivällä, johtui varmaan siitä hullunmyllystä mihin mua ajettiin kokoajan, mutta rakasta ahdistaa kovasti. Äänestä kuuli sen selvästi, taisi jopa asiasta mainita aivan erikseen. Nyt eletään siis kolmen viikonlopun kinkusta loppusuoraa, eikä ole ollut mitenkään helppoa hommaa siellä päässä. Uuvuttais muakin olla töissä parikymmentä päivää putkeen ilman viikonloppulomia, tai edes kunnon iltavapaita. Alan olla oikeasti huolissani toisen jaksamisesta, en oikein tiedä mitä teen. On todella voimaton olo. Kovasti kulta pyysi anteeksi sitä että ei pysty keskittymään ja on ahdistunut, tarvitsee kuulemma aikaa mietiskellä rauhassa ja erityisesti unta. Tällä ei ole meidän parisuhteen kanssa mitään tekemistä, niinkun helposti voi kuvitella jos sanotaan että "tarvin aikaa ajatella". Siksi olenkin huolissani.
Kultakin alkoi olla kateellinen muiden yölomista tyttökaverin luo. Jos olisivat vaan samassa paikassa koko viikon, voisin mennä yllätysvisiitille tai lähettää edes kirjeen. Haminan reissu kun meni niin kuin se meni... On niin turhauttava olo että tuntuu kuin räjähtäisi, mitä ihmettä voin tehdä toisen hyväksi kun tämä painii itsensä kanssa. Tekisin mitä vain että saisin itselleni edes murto-osan siitä taakasta mikä häntä nyt tuntuu painavan.
LTJ 7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti