Koko loma on mennyt niin kiireessä etten ole saanut omistaa itselleni aikaa ollenkaan. Surettaa, ahdistaa ja kiukuttaa, asiat ovat edelleen hoitamatta ja mikään ei näytä onnistuvan. Onneksi tästä pääsee ainoastaan ylöspäin, täytyy vaan saada se kiukkukohtaus kun kaikki tulee tehdyksi melkein huomaamatta. Sama homma siis kun tiskaamisen kanssa: joskus sitä vaan tulee kuitenki tiskattua.
Oon vaan niin väsynyt koulunkäyntiin. Tai no kyllähän koulua kävis mielellään, mutta itselle väärän alan opiskelu vaatii suunnattomasti työtä. En kylläkään tiedä onko ala mulle väärä vai onko vaan kyse omasta asenteestani: mustahan vois tulla vaikka kuin hyvä bioanalyytikko jos vaan haluaisin olla sitä. Pelottaa että mun täytyy tyytyä tähän ammattiin. Haluan kuitenkin niin kovasti kaikkea muuta. Huh huijaa, miksi sitä on ollut laiska lukiossa ja jättäny miettimättä tarkkaan mitä sitä haluskaan tehdä isona... Tuntuu jotenkin turhalta että vaihtaisin nyt lukemaan esimerkiksi biokemiaa, joka vastais varmasti paremmin omia mielenkiinnon kohteita ja sopisi paremmin omiin opiskelumetodeihini.
Baarissa on hauska olla töissä mutta tiedän etten pystyis omistamaan elämääni sille sen vaatimalla tasolla - musta ei koskaan tulis niin hyvää baarimikkoa kun tiedän että haluaisin olla. En oo kovin kätevä käsistäni edes opiskelemallani alalla, saati sitten "ihan vieraassa" työssä. Tiskin takana suurpiirteisyys ja varmuus on vakuuttavuutta, munlaiseni näprääjä ei siellä pärjää. Jos jokin sattuu tietämään ammattiniksejä paremmin kun minä niin saa korjata :)
Kuitenkin tuntuu että tästä ammattiin ajautumisesta on kenties ollut jotain hyötyäkin. Oma äitikin on opiskellut vaikka ja mitä, elämällä ehtii tehdä vaikka ja mitä myöhemminkin. Ehkä tässä kaikessa säätämisessä on loppujen lopuksi jokin järki, eikä kaikkea tarvi saada nyt ja heti.
Haluaisin vain että kaikki järjestyisi, Rakkaan opintosuunnitelmat etenevät edelleen enkä tiedä jaksanko taistella itseäni osaksi näitä suunnitelmia. Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa. Rakkaus on onneksi jäljellä ja sitoo kaiken yhteen. Kotiutumisen jälkeinen yhteinen arki tuntuu melkoiselta lomailulta (varmaan senkään takia en ole saanut mitään tehtyä) ja on ihanaa kun toinen on jatkuvasti läsnä. Se on jotain niin uskomatonta etten osannut koko intin aikana edes kaivata sellaista, en tiennyt että tälläinen on mahdollista. Ennen inttiä siis vietettiin yleensä muutama yö viikosta yhdessä, nyt jokaisena aamuna saa herätä rakkaan vierestä. Läheisyys käsitteenä on muuttanut muotoaan täysin. Toisen läsnäolo luo turvallisuuden tunteen mitä en osaa selittää. En tarkoita tässä tapauksessa konkreettista huoneessa oleilua vaan pelkkää tunnetta, hmm... Olkoot. Koko asia on niin korni ja imelä ettei mun aivojeni kapasiteetti taida riittää sen tuottamiseen sanoiksi ;) Kuitenkin arki on paljon mielekkäämpää kaksin kuin yksin. Kiitos tästä kuuluu myös palvelukselle, eihän sitä läheisyyttä erottais jos ei olis nähnyt myös sitä etäisyyttä :)
Oon varmaan ihan sekaisin, joskos pannukakun paistaminen korjaisi asiat... Heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti