Opin kantapään kautta ettei keuhkokuume ole mikään leikin asia ja pitkittynyt korkea kuume on oikeasti todella vaarallista. Saan kiittää onneani että kotiutuminen sattui juuri samaan aikaan kun tauti iski, vaikka sitä alunperin kirosinkin. Yksin en olisi kotona pärjännyt.
Toivun edelleen koko taudista, sillä vaikka lääkitys loppui eilen en ole puoliksikaan siinä toimintakunnossa missä olin ennen sairastumistani. Kuntoutuminen tapahtuu liikkumisen lisäksi myös kouluhommissa vain vähän kerrallaan, joten kärsivällisyyttä tämä on vaatinut melko paljon... Välillä olin jo luovuttamassa ja jättämässä koko lääkispyrkimisen pois koska en pariin viikkoon kyennyt laskemaan. Takapakkiahan tämä on tuonut todella paljon, mutta lannistua ei saa ja täytyy vaan tehdä mitä pystyy. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, kaksi viikkoa on kuitenkin melko lyhyt aika.
Tänään huomasin kuitenkin että mieli alkaa virkistyä ja hermoimpulssit pikkuhiljaa kulkea oikeita ratojaan. Koitan kiriä fysiikassa aiheita jotka olin suunnitellut käyväni aikaisemmin ja asiat alkavat pysyä muistissa. Keskittymiskyky on siis palannut ja pystyin laskemaan kaksi tuntia - viikko sitten en pystynyt edes katsomaan laskuja. Mutta aivan kuten liikkumisessakin mun täytyy ottaa varovasti tämän asian kanssa, tai enhän oikein muuten voikaan tätä tehdä. Aivotkin hengästyy helposti, ihan niinkuin kroppakin :)
Kotiutumisestakin on kohta kaksi viikkoa ja melkoistahan tämä arki on ollut. Aluksi niitä lomien odotteluja kaipasi enemmän kun mitään muuta, ja sairaana ollessa olo oli vielä lohduttomampi. Rakas on ollut mun luona jatkuvasti tämän tautini takia ja asunnon pienuudesta huolimatta yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin! Vaikka inttiajan jatkuva kaipaus ja lomien ihana huolettomuus oli näin jälkeenpäin muisteltuna kultaista aikaa, ei tämä arjen kiire ja toisen läsnäolo mitenkään pahalta tunnu ;) Tuntuu hyvältä kun kaikki järjestyi sittenkin, vaikka pelkäsin kotiutumista niin paljon.
Kouluhommat on oikeasti päin persettä poissaolojen takia, lääkisstressi ja huoli omasta osaamisesta kokeessa kasvaa kun aika käy vähiin ja Rakkaallakaan ei ole helppoa päästä takaisin normaalielämään. Silti tuntuu että kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Ehkä se on vähän sama asia kun Teemu Vesterisen avantouintivertaus: kaktus perseessä on oikeesti ihan OK juttu, aattele nyt kuin hyvä olo tulee ku sen saa sieltä pois. Ei tämmösen välikuoleman ja inttileskeilyn jälkeen mitkään pikkujutut tunnu oikeesti missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti