Stressi

Koulussa on ollut niin jumalaton kiire taas etten ole enää varma miksi tuun edes kotiin yöksi. Päivässäkin olis pari tuntia enemmän kun ei tarvis turhaan pakkailla asioita laukkuun ja polkasta edestakaisin! Ei tämä nyt niin hirveää oikeasti ole ollut, todella todella turhauttavaa vain.

Syksyn suunnitelmat menevät aikataulun mukaan: kemian ja fysiikan kertauskurssit alkavat viikon päästä ja aloitin kertaamaan kemian asioita jo itsekseni. Odotan innolla että pääsen oikeasti tekemään jotain, olo on ollut viimeiset päivät kuin olisi pidätellyt hyökyaallon kokoista opiskeluvimmaa vyörymästä ulos sisuksista.

Ainoana huolenani lukuprosessissa on aika. Tänäänkin olin kotona kuudelta, tietysti tämän päälle piti tehdä reilu tunti itsenäisiä töitä. Koulussa olin syönyt viimeksi kahdeltatoista ja kuten arvata saattaa olin melkoisen pelit seis siinä vaiheessa kun pääsykoeopiskelun vuoro olisi tullut. Tiesinhän minä kun ryhdyin uudestaan opiskelun ohella lukemaan kuinka vähän aikaa oikeasti on käytettävissä, mutta jotenkin se onnistui järkyttämään taas. En aio kuitenkaan lannistua, täytyy vaan pitää verensokeria entistä tarkemmin silmällä ja syödä kellon eikä masun tuntemuksien mukaan.

Muiden lääkispyrkijöiden blogeja on ahdistava lukea, kaikki hehkuttavat Galenoksen aloittamista ja muuta hienoa. Tottakai siinä tulee tälläisellä vaatimattomalla pikkupirpanalla sellainen olo, ettei ole saanut mitään aikaiseksi (eikä tule koskaan saamaankaan). Nämä blogit taitavatkin olla jonkinlainen vallan väline? :) Kai muillakin on joskus edes hieman epäuskoisia tuntemuksia omasta lukuprosessistaan, en voi olla ainut! Niistäkö ei nyt sitten haluta kertoa julkisesti, tunnustaa omaa heikkouttaan tämän suuren ja pelottavan haasteen edessä? Ymmärrän kyllä paremmin kun hyvin ettei voi saavuttaa mitään hyvää jos kokoajan vaan toistaa itselleen kuinka siihen ei pysty. Haluan kuitenkin itse olla itselleni rehellinen näissä asioissa, enkä aio ainakaan aiheetta kaunistella lukuprosessia ultimaattiseksi oivallusten sarjaksi (toivoisin tietysti sen olevan sitä - kukapa ei).

Tämä koko postaus taitaa olla väsyn ja kouluaiheisten pettymysten värittämä, joten koitanpa nyt suosittua lääkikseenpyrkimistyyliä siitä vähästä minkä itse koen tärkeäksi: Bohrin atomimalli on nyt selkeämpi mulle kuin lukiossa koskaan, nauratti huomata kuinka yksinkertaisesta asiasta oli kuitenkin kyse kun asiaan uskalsi perehtyä.

Jos kaikki vaikeimmiksi kokemani asiat ovat oikeasti opittavissa eivätkä niitä ylitsepääsemättömiä hirviöitä minä ne näen, mulla ei taidakaan olla mitään hätää. Hauskintahan tässä on että tiedän olevani oikeassa - enhän uskonut osaavani puoliakaan lihaksista latinaksi viimekeväänä. Kumma kyllä asioita voi vielä oppia, peli ei ole menetetty :)

Hyvää yötä!