Väsymys

Melkoinen väsymys iskenyt viimepäivinä, tai oikeastaan viime viikon jälkeen. Koko koulutuksen suurin koeurakka (joopa joo..) loppui perjantaina ja viikonloppu meni sitten ihan tahtomattakin siitä palautuessa. Sukulaistapaamiset ja muut pakolliset hommat veivät aikaa niin paljon ettei laskuja tullut juuri laskettua. Ihan hyvä pitää taukoa että pysyy järjissään, huomenna taas jaksaa.


Kävin nimittäin juuri sukulaisen synttäri-illallisella ja näin kovassa ruokaväsyssä en oo ollut aikoihin. Kokeissa keskittyminen oli jossain ihan muualla, ja huomasinkin monesti vasta kolmen aikaan että olispa voinut käydä syömässäkin... Väärin ajoitettu kahvi- ja leipätauko siirsi ruokahalua. Vai onko se kenties oikein ajoitettu? Ehkä sitä ei aina tarvisikaan vetää hirveää lautasellista keittoa vaan vois ihan oikeesti pärjätä ruokaisalla leivällä. Varsinkin jos on tekemistä. Tylsinä päivinä (niinkuin tänään) tuntuu että vois pelkästään syödä ja koko ajan ja paljon!


Meillä oli vähän Rakkaan kanssa erimielisyyksiä, tai oikeastaan jonkinlaista kitkaa. Ahdistaa ja ärsyttää, oon toiminut huomaamattani ihan typerästi ja oon tosi onneton sen takia. Ja mikä pahinta, niin on rakaskin. En tiiä miten tämä nyt tälleen meni, mutta onneksi elämä jatkui parin päivän jälkeen ihan normaalina. Tai no, ei oikeastaan normaalina, vaan parempana kuin ennen. Ehkäpä nämä on niitä tavallisia hankaluuksia mitä tulee, kun muutetaan yhteen (toinen tykkää olla kotona, toinen tykkää tehdä spontaanisti asioita, toinen tykkää tiskata astiat heti käytön jälkeen, toinen ei...) ja niiden selvittelystä ja sovittamisesta yhteen. Kai omista mieltymyksistä saa pitää kiinni, niin kauan kun kunnioittaa toisen mieltymyksiä? Siinä vaiheessa kun toisen tekoset hiertää niin paljon ettei niitä siedä, saa miettiä onko vika sittenkin itsessä. Ainakin nyt oon tullut siihen tulokseen että vika on minussa. Eikä mua oo koskaan oikeesti hiertänyt mikään, oon vaan ilmaissut asiat niinkun ois maailmanloppu kyseessä. Hohhoi että osaa olla taas yks aasi täällä. Mitenhän se onkaan mua jaksanut nämä vuodet...


Ei tässä ihan mistään leikin laskusta ollut kuitenkaan nyt kyse, meinasin jo menettää toisen. Onneksi puhumalla selvisi monta solmua ja nyt voi keskittyä enemmän itseensä ja siihen, miten asiat oikeen sanoiksi pukeekaan. Ja keskittyä siihen olennaiseen. Säikäyttää vaan niin pahasti, kun toinen ei yhtäkkiä olekaan 100% varma siitä, haluaako jakaa tätä elämää mun kanssa. Säikäyttää juuri siksi, etten kyllä todellakaan ole ollut oma itseni sitten armeijan loppumisen jälkeen. Suusta on päässyt yksinomaan sammakoita, eikä juuri ainuttakaan perhosta. Mikä onni olikaan että saatiin puhuttua ongelmista nyt, eikä sitten kun on liian myöhäistä. Mukava saada vähän palautetta omista tekosista... Tämä nyt on tälläinen eräänlainen julkinen anteeksipyyntö tämäkin, vaikkei hän näitä kyllä lue pitkään aikaan..


Että laskenpa sitten huomenna, tänään vielä rauhoitutaan ja levätään. Uusien kurssien (ja valmennuskurssien) alkaessa voisin sanoa että melkonen helvetin kevät tulossa. Ja saatte seurata aitopaikalta mun hermoromahdusta ;)