Jaksamista vaatii näemmä myös parisuhde. Yhteiselo mitä pienimmässä asunnossa ei ole mitään herkkua. Välillä on sellainen olo, että oon ainoastaan tiellä ja että hyötyä musta on kahvin keittäjänä aamuisin ja ruuan laittajana kun Rakas lähtee harjotuksiin tai muihin työhommiin kiireellä iltaisin. Yhteinen aika onkin sitten 21.00-8.00, josta pyritään nukkumaan suurin osa että päivät pysyttäis järjissään. Rakkaasta tuntuu myös että hän tarvisi lisää omaa aikaa ja rauhaa. Siksipä meillä on nyt hetken hengähdystauko yhteisestä kodista, hän lähtee vanhemmilleen hakemaan sitä omaa aikaa ja minä saan rauhoittua täällä pikkuyksiössä.
Oma aika on mullekin tärkeää, en pysty keskittymään laskuihin tai lukemiseen jos toinen naputtelee vieressä. Mutta mullahan sitä onkin tarpeeksi, sen 16-21 kun oon kotona laskemassa tai kursseilla tai missä oonkaan. Ei tämä oo jotenkin toimiva aikatauluyhtälö, jos mun oma aika on -21 ja yhteinen aika täytyis olla 21-8, ja kullalla työaika loppuu vasta 21 (mihin se oma aika sit jää). En tiedä mitä tässä pitäis tehdä, välit kiristyy ja nahistellaan niin että välillä mietin, miksi tuo oikeestaan edes haluaa olla mun kanssa.
Ei tämä asumusero oo kun yökyläily pariksi päiväksi ja vaikka asia ei tullu edes yllätyksenä, tuntuu hieman pahalta. Aika rankalta tämä tuntuu sen inttiajan ikävöinnin jälkeen, vieläkään ei oikeen haluais päästää toista lähteen mihinkään. Ois kiva olla haluttu ja kaivattu taas. Ja onhan tämä hetkellinen ero just sitä mitä me tarvitaan, oppii arvostamaan sitä mitä toinen päivään tuo. Ei se vaan jotenkin helpota sitä haikeutta, vaikka sen järjellä tietääkin oikeaksi.. Vaikea myöntää ettei meillä nyt ihan unelmaliitto olekaan.
Jospa sitä lähtis koululle opiskelemaan, ei tuntuis nämä seinät niin tuomitsevilta. Onneksi laskut sentään etenee ja oon oppinut käymään vähän urheilemassakin. Saan ehkä vihdoin nämä surukilot pois.
Ensikerralla varmasti vähän positiivisempia uutisia, toivottavasti :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti