Viimeiset päivät menevät nopeammin kuin ensimmäiset. Kirjojen varaslähtö Suomeen lopetti lukemisen, oikeastaan jollain tasolla myös lukuinnon. Tai kyllä se lukuinto siellä olis vielä, palava halu päästä opiskelemaan vielä enemmän, mutta tulevat deadlinet oikeasta koulusta painavat niskaa lamauttavan painavana. Olen ollut viime viikot muutenkin kauhean alakuloinen, asuntorintamalla tulee pettymyksiä pettymyksien perään meistä riippumattomista syistä (nopeat syövät hitaat). Jotenkin voimat ovat vähissä, eikä mun tunnetaitoni ole tarpeeksi kehittyneet että osaisin käsitellä pettymyksiä jotekin rakentavalla tavalla. Että selvä homma ja paluu arkeen. Oon vähän sellainen murehtijatyyppi. Onneksi tiedän sen itsekkin, voin pikkusen miettiä että onkohan tässä nyt tosissaan kaikki ihan noin kurjasti.
Koko tämä murhe voi johtua myös täältä lähtemisestä ja jostain kummasta etukäteisikävästä. Vaikka en mitään elinikäisiä ystävyyssuhteita ole täällä solminutkaan, on jotenkin hirvittävän lohdutonta jättää kaikki nämä ihmiset ja paikat taakse. Mutta on ihanaa palata kotiin.
Eli luultavasti mulla on lukemisesta järkevää sanottavaa vasta uutena vuotena. Kai tässä voi muutamat geeniasiat kerrata, kun en niistä kaikesta genetiikan opiskelusta huolimatta muistanut juuri mitään. Mutta eihän sillä biologialla edelleenkään saa opiskelupaikkaa.
Jospa hymy kasvoilla auttaa eteenpäin! Siihen avuksi sairaalalaulajat (saatoin laittaa tämän tänne jo aiemmin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti