Itsenäisyyspäivä

Kuva wikitravel-sivustolta - Vuokatti

Tänään on itsenäisyyspäivä, ehkä koko harjoittelun aikana ainoa päivä jolloin todella todella haluaisin olla kotona perheen luona. En ole ollut koskaan mitenkään itsenäisyyspäivän viettäjä tai Suomi-fani, ainakaan aikaisemmin, eikä meillä ole perheessä ollut yleensä juhlaruokaa ja yhdessäoloa kummempia juhlallisuuksia (jotka nekin ovat eleinä äärettömän tärkeitä). Tähän yhtäkkiseen muutokseen on kaksi syytä, ikävä ja ikävä. Toinen, se pienempi ikävä, on sellainen jonka saa kun on tekemisissä vieraan kulttuurin kanssa tarpeeksi kauan kaivatakseen vaikkapa suomalaista järjästelmällisyyttä, puhtautta ja laatua, mutta liian vähän tajutakseen kuinka tosiasiassa riittävällä päivänvalolla ja uskomattomilla raaka-aineilla tulee olemaan melko kova kysyntä (ilman tarjontaa) kun palaa keskelle sydäntalvea. Toinen, se suuri ikävä, on sellainen joka tulee kysymättä ja vastoin tahtoa, eikä hellitä edes ajan kanssa. Joskus tietysti helpottaa ja se antaa tilaa myös muistoille ja kiitollisuudelle, mutta kaipaus on siitäkin huolimatta loputon.

Töissä oli pientä migreeninpoikasta suuren tunnelatauksen, auringonpaisteen ja pitkän tauon takia mikroskopointiin tottumattomien silmien vuoksi. Kuva on hieman harhaanjohtava, sillä tänään katselin likvoreita ja noita hieman aiemmin. Matkapahoinvointi on yksi inhoamistani asioista, sillä kun se alkaa niin on jo liian myöhäistä. Likvornäytteiden harvassa olevat solut (hox, mitä soluja siellä pitäisi olla? ;) ratkaisua voi hakea täältä) ovat mulle melko paha pala, samoin kuin jotkut leukeemiset/aplastiset anemianäytteet. Mulla on muutenkin nykyään niin herkkä vatsa (tai pää), kun täällä aamubussitkin tuntuu välillä olevan liikaa.


Huomenna on toisiksi viimeinen keskiviikko, jonka vietän Italiassa. Tiedän että tässä pitäisi nauttia vielä joka sekunnista, mutta kyllä täytyy sanoa että haluttaisi jo joululomalle pimeän ja kylmän keskelle. Siis nautinhan minä, mutta kyllä tässä on jo niin kova kaipaus että alkaa peitota parhaatkin puolet. Johtuu varmaan siitä että lähtö lähenee, jos tiedossa olisi vielä pitempi vaihto ei tämä tunne varmaan olisi niin voimakas. Sanoinkin jo viimeksi, että mulla on tapana vähän hätiköidä!


Kotiinpaluuta odotellessa oon kuitenkin koittanut syrjäyttää kaiken negatiivisen tehokkaasti. Valitettavasti mun täytyy luopua jo Galenoksestakin pian, sillä lähetän kirjat etukäteen postilla kotiin niiden hirvittävän painon ja AirBalticin naurettavien ruumaan menevien matkatavaroiden ylipainomaksujen takia. Onneksi notski on myös netissä, niin ei mene pari viikkoa ihan hukkaan, mutta luulenpa että tietokoneen ruudulta luettu teksti on liian raskasta silmille useamman tunnin jälkeen. Ehkä tämä täytyy nyt ottaa vaan tilaisuutena kehittää itseään ja medianlukutaitoa, on kyllä jo valmiiksi huono omatunto. Mutta tässähän piti syrjäyttää kaikki negatiivinen...


Piristin itseäni mielestäni aivan ihanalla neuleella (lapustakin huomaa että se on ostettu Zarasta). Periaatteenani on täällä ollut etten osta mitään mitä en todella halua tuoda Suomeen, eli myöskään mitään sellaista mitä voisin ostaa myös Suomesta. Tarvin kuitenkin jotain lämmintä päälle ja kahden viikon harkinnan jälkeen ostos oli edelleenkin hyvä idea, siispä taivuin. Olen äärettömän huono ostamaan käyttövaatteita, yleensä uudet housut ja paidat päätyvät pariksi vuodeksi kaappiin josta ne löytyvät ja kulutetaan vasta sitten puhki. Tämä neule taitaa olla poikkeus, sillä vaikka se on vain puoliksi puuvillaa (tämäkin onneksi oli otettu hinnassa huomioon) se on todella lämmin. Mutta tämä nyt oli tälläistä ihan höpöhöpöä :)


Hieman siis erilainen itsenäisyyspäivä. Kai se on ihan oikein, että juuri nyt kaipaa...

... kotiin.