Tuntuu tyhjältä, turralta. Paitsi että niskat ovat umpijumissa ja siksi kuin kipeät kuivettuneet kuminauhat jotka eivät päästä päätäni venymään niiden varassa. Täytyy vaan kurotella ja pyristellä, jatkaa vaikka virta paiskoo toiseen suuntaan kovasti. Vai onko se sittenkin vastavirtaa, joka veisi eteenpäin jos lakkaisi pyristelemästä? Kummallista.
En siis itsekään tiedä mistä puhun, olen todella väsynyt. Rakas tuli kotiin kahden maissa yöllä ja oli niin tunteellisella päällä että keskustelimme pitkään yöhön. Tai oikeastaan hän puhui ja minä kuuntelin. Hirveyden keskelläkin on vain yksi, eikä kaksi yhtä.
En siedä bioanalyytikkojen kilpailuviettiä, aivan uskomatonta yhteistyökyvyttömyyttä ihan vaan sen takia että kuka on paras: kenen geeli on tasaisin, kenellä ei tule ilmakuplia, kuka on nopein. Kohta varmaan valmistetaan puskuriakin se työssä vaadittava 50 μl, eihän sitä tarvi kaikille kerralla tehdä eikä saada töitä yhdessä tehtyä ja opittua siitä. Voi vittu oikeesti. Jos koskaan pääsen opiskelemaan lääketiedettä, olen ymmärtänyt että edessäni on pahempia kavereita. Ei sillä - en itsekään ole mikään tiimipeluri. Mutta hei, ei elektroforeesi ole mikään sprinttikilpailu. Jokainen on vastuussa omasta oppimisestaan - ja mun käsittääkseni hyvät tyypit myös muiden. En jaksa enää tätä.
Ei päivä tämän valoisammaksi muutu kuitekaan, mitäpä sitä murehtimaan.
Jos ei muulle, niin sitten sille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti