Lukutoukka

Koen hankalaksi pitää kiinni säännöllisestä laskurytmistä joten aloitin kevyesti lukemalla puhtaasti läpi notskin teoriatiivistelmiä. Mukavaa hoksata että mielessä on pysynyt jotain kevään luvuista, mutta onhan tuota tullut sellaisiakin kaavoja vastaan joista en muistanut kuin etäisesti kuulleeni (hups). Jotenkin tuntuu, että koko asia avautuu nyt paremmin kuin koskaan. Johtuukohan se siitä, ettei tarvi paniikissa koittaa lukea ainoana vapaailtana viikossa? Työn ja opiskelun yhdistäminen on niin paljon helpompaa, kuin opiskelun ja opiskelun. Saattaa tosin johtua työstänikin, sillä vaikka eihän nuo bioanalyytikon hommat mitään helppoja ole, kaipaan kuitenkin enemmän haastetta - niin, että voisin miettiä välillä jotain muutakin kuin että mitenkäs päin se tarra laitetaankaan kun tästä putkesta tehdäänkin proteiinifraktiot eikä vaan peeveekoota.


Huomaan unirytmin kuitenkin pikkuhiljaa asettuneen tähän lähes masokistiseen ennen klo 5 heräämiseen, joten nyt voin työmatkalla tehdä muutakin kuin nukkua. Tähän notskin ladattava versio on ollut äärimmäisen hyvä juttu, sillä kirja on vielä matkalla ja todennäköisesti aamunpimeässä ruuhkabussissa muutenkin hieman tökerö valinta. Näytänkin niin paljon fiksummalta, kun selailen tiivistä tekstiä älypuhelimesta kuin että nyhjöttäisin nenä kirjassa takapenkillä ;)


Melko raskasta huomata taas omat rajallisuutensa, mutta uskon raakaan itsekuriin. Täytyy ruveta ajattelemaan sellaisia mukavia, tsemppaavia asioita, jotka motivoi siihen lukemiseen. Ja jotain kehittäviä sijaistoimintoja. Sellaisia, ettei niiden pariin vaan pysty menemään loppupäiväksi, vaan niillekkin on oma kestonsa (15 min facebookissa, tiedätte kyllä). Nämä asiat tulee varmaan mietittyä sitten vaihdossa entistä huolellisemmin uusiksi, kuten muutenkin koko luku-urakan eteneminen Etelä-Euroopasta käsin (mihinkähän oonkaan itseni sotkemassa...).


Tämmöisten välihuomautusten täyteinen kirjoitus on varmaan parasta mihin pystyn tänään. Välillä on sellaisia päiviä, ettei mikään onnistu! Tyhjennystä ja huojennusta viimeviikosta tarjosi myös Kiasman ARS11, vaikkakin lähdin näyttelystä melko masentuneena. Olisiko sellaisia modernin taiteen näyttelyitä missään, joiden tarkoituksena olisi jättää katsojalle onnellinen ja kepeä olo? Tehdäänkö nykyään iloista taidetta? Ainakin Adelen vauvakuvista tulee melko hyvä olo ja harkitsenkin kirjan ostamista (vaan onkohan suloisten kuvakirjojen selailu nyt sitten kuitenkaan sitä kehittävää sijaistoimintaa, mitä kaipasin).

Yksi teoksista