Kirkastuu, sumenee

Kiireet alkaa vihdoin helpottaa, ehtii hengittää.

Jouduin jättämään neurofysiologian tentin väliin noiden aikasempien kiireiden takia. Minkä taakseen jättää sen eestään löytää, ja nyt sitten lukulistalla onkin kliinisen yleisfysiologian jälkeen lisää neuroa.

Seminaarin sentään sain tehtyä, ja vaikka tuotos oli oikeesti tosi huono niin tekemiseen käytetty työ oli tärkeämpää. Saisi siitä hyvänkin tehtyä, kun huonous johtui enemmänkin kiireestä kun lähteistä, mutta eipä asia mulle kovin tärkeä ole.

Seuraavaksi teen sämpylöitä. Reseptin nappaan mun parilta kaikkien aikojen suosikkibloggaajalta pastanjauhannasta jotka taisivat napa sen taikatiinulta, porkkanaa, pellavaa ja kauraa tiedossa. Katsotaan kuinka pomminvarmoja ovat, sillä mun leipomiset on yleensä ensimmäisellä kerralla suoraan kuin jostain painajaisesta. Jauhajat on aina ollut sellainen pomminvarma blogi, että oli mitä tahansa minkä täytyy onnistua niin sillon resepti haetaan tuolta.

Kesätyöt on tietysti myös ajankohtaisia, onneksi ne pitäisi olla jo näillä opintopisteillä melko selvä juttu. Tämä kesä menee opiskelupaikkakunnalla töissä, joudun siis etsimään uutta työpaikkaa vaikka edellisestä olisi ollut satavarmasti töitä. On vain liian kallista maksaa kahta vuokraa, varsinkin jos haluaa pitää viikon kaksi lomaa. Ja varsinkin, jos haluaa olla sen loman Italiassa!

Jotenkin on vaikeaa hengähtää kun on tehnyt niin paljon. Toivottavasti stressi laukeaisi pian, eikä jäisi tälleen kalvamaan niinkun usein käy. Tämäkin päivitys on näin lyhyt ja sekava, koska sellainen olo mulla on viime viikot ollut. Lyhyt olo mulla on kyllä aina, sekavuus vaihtelee :)

Nyt sämpyöiden kimppuun.

Koulustressiä

Roope-setää lukiessa tuli hymy suupieliin

Lääkärihaaveet ovat joutuneet auttamatta takasijalle, kun kliinisen neurofysiologian tentti ja yhden opinnäytetyön seminaarin deadline lähestyvät. Lisäksi on hirvittävän outoa olla taas oikeasti opiskelemassa eikä vain pyörimässä jossain sairaalassa. Onneksi molekyylibiologian ja geenitekniikan syventävistä kurssista on jotain hyötyä tuossa opparin vääntämisessä ja jollain tasolla ehkä myös pääsykokeissa, muuten olis melko lyöty olo. Eihän näitä koulun juttuja voi tietenkään suoraan hyödyntää kevään koitoksessa, varsinkaan nyt kun pääsykoevaatimukset on muuttuneet, mutta ainakin se helpottaa vähän perimäkurssin hahmottamista.

Tuntuu tosi pahalta kun en ehdi laskea kemiaa ja fysiikkaa, vaikka tiesinkin jo kesällä että tästä ei tule sitä vuotta kun minut hyväksytään opiskelijaksi. Nyt vaikuttaa tieysti tosi onnettomalta, kun kaiken vapaa-ajan vie tuo seminaarin kirjoittaminen. Oon tainnut ennenkin puhua tästä, mutta ymmärrän sen jos joku muu hakija ajattelee minut laiskaksi. Että lääketieteellisen pääsemisessä on kyse asioiden priorisoinnista - jos haluan lääkikseen niin kyllähän sillon se hakeminen menee ihan ykkössijalle, ja sitten vasta tulee tuo "oikea koulu". 

Mun täytyy hieman puolustautua, sillä tiedän kyllä että tällä touhuamisella ei pääse lääketieteelliseen, mutta haluan kantaa vastuuni tästä opiskelusta ja haluaisin valmistua tähän ammattiin vaikka opiskelupaikka mulle aukeaisikin. Vaikka siis en näe itseäni bioanalyytikkona tulevaisuudessa kovinkaan pitkään, ei ole mitään järkeä jättää ammattitutkintoa suorittamatta, kun siitä on niin vähän enää jäljellä. Omasta jaksamisestakin tässä on kyse.

En tiedä ajatteleeko noin edes kukaan, sillä jokaisella on omat syynsä hakemiseen tai hakematta jättämiseen. Eikä toisten menestyskään ole minulta pois - totta kai toivon, että jokainen joka tekee kovasti töitä pääsykoetta varten pääsisi ensi syksynä opiskelemaan. Niinhän sen pitää mennäkin. Kyllä opiskelemaan pääsevät ne, jotka sen ansaitsevat. Minäkin sitten, kun pystyn sen osoittamaan myös pääsykoetilanteessa :)

Tämä nyt on tälläistä avautumista, aivot lepäävät kun saa vähän aikaa kirjoitella vaan mitä mieleen tulee. Muutoin oonkin melko onnekas, kun saan olla kotona tekemässä tätä seminaaria ja hoitaa kipeäksi tullutta puoliskoa. Toivottavasti ja luultavasti elämä selkiytyy kunhan nämä koulupaineet helpottavat.

Pikaiset kuulumiset

Täytynee ilmoittaa, että elossa ollaan! Joskaan en ihan kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, ainakaan mahani ei ole ollut tyytyväinen maiseman vaihtoon. Kaikki aika on mennyt vihdoin meille osuneen unelma-asunnon muuttamiseen asumiskelpoiseksi laatikkomeren sijaan, tai sitten stressailuun opinnäytetyön turhista paperihommista ja noh, sen kirjoittamisesta.


Ainakin tunnelma on parempi kun Italiasta lähtiessä. Jotenkin tämä asuntokin tuntuu jo nyt melko kotoisalta. Täytyy kyllä seuraavaksi katsoa tarkkaan miten aikataulutan kaiken, tuntuu sekasortoiselta valmiiksi. Ehkä se johtuu näistä muuttolaatikoista.


Siis myöhemmin asian kimppuun, vähän enemmällä ajalla.

Pieniä yksityiskohtia asunnosta

Hyvästejä

Viimeiset päivät menevät nopeammin kuin ensimmäiset. Kirjojen varaslähtö Suomeen lopetti lukemisen, oikeastaan jollain tasolla myös lukuinnon. Tai kyllä se lukuinto siellä olis vielä, palava halu päästä opiskelemaan vielä enemmän, mutta tulevat deadlinet oikeasta koulusta painavat niskaa lamauttavan painavana. Olen ollut viime viikot muutenkin kauhean alakuloinen, asuntorintamalla tulee pettymyksiä pettymyksien perään meistä riippumattomista syistä (nopeat syövät hitaat). Jotenkin voimat ovat vähissä, eikä mun tunnetaitoni ole tarpeeksi kehittyneet että osaisin käsitellä pettymyksiä jotekin rakentavalla tavalla. Että selvä homma ja paluu arkeen. Oon vähän sellainen murehtijatyyppi. Onneksi tiedän sen itsekkin, voin pikkusen miettiä että onkohan tässä nyt tosissaan kaikki ihan noin kurjasti.


Koko tämä murhe voi johtua myös täältä lähtemisestä ja jostain kummasta etukäteisikävästä. Vaikka en mitään elinikäisiä ystävyyssuhteita ole täällä solminutkaan, on jotenkin hirvittävän lohdutonta jättää kaikki nämä ihmiset ja paikat taakse. Mutta on ihanaa palata kotiin.

Eli luultavasti mulla on lukemisesta järkevää sanottavaa vasta uutena vuotena. Kai tässä voi muutamat geeniasiat kerrata, kun en niistä kaikesta genetiikan opiskelusta huolimatta muistanut juuri mitään. Mutta eihän sillä biologialla edelleenkään saa opiskelupaikkaa.


Jospa hymy kasvoilla auttaa eteenpäin! Siihen avuksi sairaalalaulajat (saatoin laittaa tämän tänne jo aiemmin).

Marian juhlapäivä

Vesparakkautta

Täällä on tänään ollut kansallinen, kai ainakin siis katolinen juhlapyhä, eikä tietekään ollut töitä. Täytyi ihan tarkastaa wikipediasta että mistä tässä on oikein nyt kyse, ilmeisesti juhlitaan synnittömän Marian sikiämistä, 9 kuukautta ennen raamatussa mainittua Marian syntymäpäivää. Mulla on selvästi sivistyksessä jokin aukko, kun en ollut kuullut tästä aikaisemmin. Jotenkin muutenkin kummastuttaa tämmöiset juhlapyhät, tuntuvat vähän väkisin väännetyiltä ja keskiaikaisilta. Kulttuurieroja, taas.


Eihän me saatu sitä asuntoa mistä aikaisemmin mainitsin. Ei se auta kun etsiä. Oon todella huono pettymysten kanssa, eikä tuommoisen ihanuuden menettäminen ole mitenkään helppoa. Jospa pienistä pettymyksistä nousee sitten yks iso onnistuminen? 


Tänään olen väsynyt.

Itsenäisyyspäivä

Kuva wikitravel-sivustolta - Vuokatti

Tänään on itsenäisyyspäivä, ehkä koko harjoittelun aikana ainoa päivä jolloin todella todella haluaisin olla kotona perheen luona. En ole ollut koskaan mitenkään itsenäisyyspäivän viettäjä tai Suomi-fani, ainakaan aikaisemmin, eikä meillä ole perheessä ollut yleensä juhlaruokaa ja yhdessäoloa kummempia juhlallisuuksia (jotka nekin ovat eleinä äärettömän tärkeitä). Tähän yhtäkkiseen muutokseen on kaksi syytä, ikävä ja ikävä. Toinen, se pienempi ikävä, on sellainen jonka saa kun on tekemisissä vieraan kulttuurin kanssa tarpeeksi kauan kaivatakseen vaikkapa suomalaista järjästelmällisyyttä, puhtautta ja laatua, mutta liian vähän tajutakseen kuinka tosiasiassa riittävällä päivänvalolla ja uskomattomilla raaka-aineilla tulee olemaan melko kova kysyntä (ilman tarjontaa) kun palaa keskelle sydäntalvea. Toinen, se suuri ikävä, on sellainen joka tulee kysymättä ja vastoin tahtoa, eikä hellitä edes ajan kanssa. Joskus tietysti helpottaa ja se antaa tilaa myös muistoille ja kiitollisuudelle, mutta kaipaus on siitäkin huolimatta loputon.

Töissä oli pientä migreeninpoikasta suuren tunnelatauksen, auringonpaisteen ja pitkän tauon takia mikroskopointiin tottumattomien silmien vuoksi. Kuva on hieman harhaanjohtava, sillä tänään katselin likvoreita ja noita hieman aiemmin. Matkapahoinvointi on yksi inhoamistani asioista, sillä kun se alkaa niin on jo liian myöhäistä. Likvornäytteiden harvassa olevat solut (hox, mitä soluja siellä pitäisi olla? ;) ratkaisua voi hakea täältä) ovat mulle melko paha pala, samoin kuin jotkut leukeemiset/aplastiset anemianäytteet. Mulla on muutenkin nykyään niin herkkä vatsa (tai pää), kun täällä aamubussitkin tuntuu välillä olevan liikaa.


Huomenna on toisiksi viimeinen keskiviikko, jonka vietän Italiassa. Tiedän että tässä pitäisi nauttia vielä joka sekunnista, mutta kyllä täytyy sanoa että haluttaisi jo joululomalle pimeän ja kylmän keskelle. Siis nautinhan minä, mutta kyllä tässä on jo niin kova kaipaus että alkaa peitota parhaatkin puolet. Johtuu varmaan siitä että lähtö lähenee, jos tiedossa olisi vielä pitempi vaihto ei tämä tunne varmaan olisi niin voimakas. Sanoinkin jo viimeksi, että mulla on tapana vähän hätiköidä!


Kotiinpaluuta odotellessa oon kuitenkin koittanut syrjäyttää kaiken negatiivisen tehokkaasti. Valitettavasti mun täytyy luopua jo Galenoksestakin pian, sillä lähetän kirjat etukäteen postilla kotiin niiden hirvittävän painon ja AirBalticin naurettavien ruumaan menevien matkatavaroiden ylipainomaksujen takia. Onneksi notski on myös netissä, niin ei mene pari viikkoa ihan hukkaan, mutta luulenpa että tietokoneen ruudulta luettu teksti on liian raskasta silmille useamman tunnin jälkeen. Ehkä tämä täytyy nyt ottaa vaan tilaisuutena kehittää itseään ja medianlukutaitoa, on kyllä jo valmiiksi huono omatunto. Mutta tässähän piti syrjäyttää kaikki negatiivinen...


Piristin itseäni mielestäni aivan ihanalla neuleella (lapustakin huomaa että se on ostettu Zarasta). Periaatteenani on täällä ollut etten osta mitään mitä en todella halua tuoda Suomeen, eli myöskään mitään sellaista mitä voisin ostaa myös Suomesta. Tarvin kuitenkin jotain lämmintä päälle ja kahden viikon harkinnan jälkeen ostos oli edelleenkin hyvä idea, siispä taivuin. Olen äärettömän huono ostamaan käyttövaatteita, yleensä uudet housut ja paidat päätyvät pariksi vuodeksi kaappiin josta ne löytyvät ja kulutetaan vasta sitten puhki. Tämä neule taitaa olla poikkeus, sillä vaikka se on vain puoliksi puuvillaa (tämäkin onneksi oli otettu hinnassa huomioon) se on todella lämmin. Mutta tämä nyt oli tälläistä ihan höpöhöpöä :)


Hieman siis erilainen itsenäisyyspäivä. Kai se on ihan oikein, että juuri nyt kaipaa...

... kotiin.

Joulukuu

Vaikea todella uskoa, että on joulukuu! Notskin sivuilla oleva laskurikin väittää pääsykokeen olevan 171 päivän päästä. Alkaa jo hermostuttaa, että riittääkö aika lukion fysiikan kertaamiseen laisinkaan, kun pääsen aloittamaan vasta tammikuussa. Luultavasti ei, mutta katsotaan nyt kuitenkin mihin tämmöinen pieni ihminen pystyy puolessa vuodessa :) Ihan alustahan ei tarvi onneksi lähteä, vaan jotenkin huolettaa silti paljon. 


Ensimmäisestä kuvasta näkyy kuinka täälläkin on välillä jo pakkasta. Nautin suunnattomasti pikkukirpeästä aamuilmasta, jotenkin hymy on ollut herkässä koko ajan. Onneksi tänään sitten satoi, etten nyt ihan murru kun palailen märkään ja pimeään Suomeen parin viikon päästä. Alla olevassa padassa taas on jotain niin hyvää, että muokkaan reseptiä kaasuhellattomaan ja tajinettomaan keittiöön sopivaksi kotiuduttuani ja kerron sen sitten teillekkin. Olin hieman järkyttynyt. 

Tomaattia, valkosipulia, kapriksia ...

Tämä viikko on vähän poikennut edellisistä opiskelun suhteen, oon käynyt pari isompaa kokonaisuutta kemiasta ja biologiasta usean pienen sijaan. Mun heikkous on kyllä hutilointi ja siihen täytyy keskittyä ihan just heti. Voi onneksi tässä on vielä yksi kuukausi ennen uuttavuotta tehdä näitä asioita, piano piano sanottaisi paikallisella kielellä mutta hieman alkaa jo hymy hyytyä. Että ehkä en ookaan niin hyvä kun kuvittelen.

Ehkä hyvä, ehkä huono, en ole vielä päättänyt, oli uutinen sisäänottomäärien mahdollisesta kasvattamisesta. Näin hakijana tietysti ajattelen lähinnä omaa sisäänpääsyä, jälkimmäisenä kaikkea mutta. Tulevana opiskelijana kauhistelen luokkakokoja ja entisestään muutenkin väheneviä resursseja, työllistymistä. En oikein tiedä mitä mieltä tästä pitäisi olla.

Joulukuinen lauantai etenee melko sekavissa tunnelmissa. Päiväkävely muuttui sateen ja liian liukkaiden portaiden takia kierrokseksi kaupungilla, joululahjakoriin päätyi niitä hieman söpömpiä joulujuttuja. Pientä, kevyttä ja tuotto meni lastensuojeluun. Taidan olla sen verran rakastunut noihin tötteröihin, että käyn ostamassa yhden itsellekin :) Viinipullonlämmittimeksi, niinkuin mies myyntikojussa sanoi (rakkaan suomennos - kai myyjä ihan koristetta tarkoitti). Jouluvalotkin on jo sytytetty!

Huopatonttusia!

Viikko on myös mennyt asuntometsästyksessä, ja nyt odotammekin kuumeisesti joskos kelpaisimme vuokralaisiksi keskustan kaksioon tammikuusta eteenpäin. Asunto on valloittava, juuri samanlainen kun meillä nyt on: kotoisa ja yksinkertainen. Paitsi siis yhtä huonetta isompi, että saa makkarin pois olkkarista, ja lisäksi juuri täysin remontoitu. Koulumatka kasvaa parilla kilometrillä, mikä oli itse asiassa mun toiveissakin. Mutta ei kai kannata nuolaista ennenkun tipahtaa, mulla tahtoo olla tapana mennä asioiden edelle. Siis pientä takapakkia ja päivittelyä sitten myöhemmin!