Muuttohommia

Pimeä syksy väsyttää ja hidastaa aivan liikaa, siksipä kirjoittelukin on vähän jäänyt.. Työharjoittelu vie voimat tosi pahasti, nyt sitäpaitsi tuntuu etten ole ollut töiden jälkeen ollenkaan kotona vaan tullut vaan nukkumaan. Missähän oon ollut, kun ei muista enää... Vapaa-ajaksi näitä iltoja ei ainakaan voi kutsua.

Voisi oikeasti harkita sitä kirkasvalolampun ostamista, mietiskelin tässä justiinsa että oi kun olis mukava laskea vähän fysiikkaa nyt tunnin jälkeen mutta täällä ei näe mitään ja väsyttääkin pirusti. Voin vaan kuvitella kuinka oikeesti tuossa pöydällä paistais kirkas valo jonka ääressä piristyis ja näkis tehdä töitä! En löytänyt kirkasvalolamppujen hintoja, siis pelkkien lamppujen ilman sitä designiä, mutta luultavasti vähän halvempia kuin satasia ;)

Muutetaan ensikuun alussa Rakkaan kanssa saman katon alle virallisesti, siis hän muuttaa nyt tänne mun pienen pieneen asuntoon. Oikeesti ollaan asuttu täällä siitä intin alusta asti, mutta kuitenkin se on ollut vähän epävirallista eikä sitä ole voinut sanoa yhdessä asumiseksi kuitenkaan.. Nyt sitten tehdään osoitteenmuutos ja opintotukihakemukset tänne, ja meninpä tilaamaan kullan sivuplussakortinkin tähän osoitteeseen vähän näin varaslähdöllä :D Kelan haastattelija naureskeli vähän, sillä mun opintotuki pienenee määrällisesti tosi paljon mutta jään silti voitolle (krhm, 20e), mutta voitanpa ainakin "siivoojan ja kokin" niinkuin HÄN kivasti ilmaisi! Eihän tässä rahan takia olla yhteen muuttamassa, eihän...? Alunperin kyllä puhuttiin että "joo joo ainoastaan rahan takia".. Noh, näin ne jutut muuttuu :) Ei meillä oikeestaan ollut vaihtoehtoja, joko tämä yhteinen asunto tai sitten Rakkaan olis pitänyt mennä takaisin vanhempiensa luo kun en minä voi maksaa kahden menoja. Vähän aikaa piti pohtia munkin että oonko valmis "luopumaan mun yksiöstä" kun eihän tämä sitten enää mun koti ole vaan meidän molempien, mutta enpä ilman tuota toista pysty täällä enää olemaan. Tai pystyn jos on pakko mutta vaikeaa se on tuntunu olevan.. Välillä sitäki yksinäisyyttä kaipaa aika paljonkin, tuntuu ettei osaa enää ottaa vastuuta tästä asunnosta samalla tavalla. Jää lomasiivoukset ainaki tekemättä.. Heh

Ranne kipeä kaikesta piikittämisestä, ergonomia perseellään kun en osaa ottaa kontrollia toisen työpisteellä. Tai en kehtaa, eihän mulla ole vielä siihen lupaa.. Eihän? Voisin kyllä, vaan olisko se tungettelevaa.. Noh, ehkä vaan en jännitä sitä kättä näin paljoa tulevaisuudessa sit. Väsyttää nämä viideltä heräämiset, ei jaksa enää..

Väsymys on tuonut sivuvaikutuksia mukanaan: housut puristaa ja olo on tosi tunkkainen. Puntariahan täällä ei ole mutta veikkaampa että pari kiloa on tullut lisää, sen verran ahdistava pyöreä olo. Makean ja suolaisen himo iskevät vuorotellen ja vaikea sanoa ei kun ei vaan jaksa muuta kun syödä suklaata. Pakko saada painoa vähän alas, ei tämä ole enää mun normaalipaino.

Italian suklaaherkkuja... Kesä...

Vapaailta

Tuntuupa kummalliselta viettää vapaailtaa pitkästä aikaa. Vapaalla tarkoitan sitä, ettei minkään työn deadline mene huomenna umpeen ja ei tarvi vääntää hiki hatussa. Muutama paperijuttu on vielä tekemättä mutta niiden palautukseen on vielä viikko aikaa ja ajattelin että taidan tarvita lepotauon.

Kemian laskut tuntuvat hyviltä. En osaa kaikkea täydellisesti ja joitain juttuja olen unohtanut siitä "supertietämyksestäni" missä olin joskus viime keväänä tai sitä edellisenä, mutta onhan se nyt huomattavasti helpompaa kun fysiikan opettelu. Ehkäpä se oli vähän kunnianhimoista mennä suoraan fysiikan lukion oppimäärän kertauskurssille kun ei ole suorittanut niitä peruskurssejakaan koskaan kunnolla. Tokihan mulla on se AMK -fysiikka käytynä ja on siitäkin jonkinlainen laiha lohtu.

Hauskaa kuitenkin että vapaapäivänä sitä vihdoin jaksaa tehdä niitä mukavia hommia, kuten lukea pääsykokeisiin. Taisin vaan hukata pääsykoelaskuja sisältävän opuksen tänne jonnekin (tämä tosin piti kirjoittaa vain ääneen ja muistinkin missä se oli - laskut jatkukoon). Pyrkiminen on kuitenkin mulle niin tärkeä asia että mielelläni kulutan lepohetket siihen, nyt ainakin kun ulkona on vielä suurinpiirtein valoisaa. Kannatti jättää kolmen tunnin odottelu yhden luennon takia välistä ;)

Kesämuistoja Italiasta - tuleva vaihtokohde?

Asiat rullaavat eteenpäin pikkuhiljaa. Aamulla oli kylläkin taas se epätodellinen olo: miten ihmeessä oon joutunut tänne kämppään tuommoisen tyypin kanssa, kuka se ees on, mihin helvetin kouluun oon menossa ja minkä takia jne jne... Ei mikään mukavin olotila, puhuttiin kylläkin Rakkaan kanssa siitä ja hällekin on tullut joskus samanlainen olo. Kiva kuulla että myös ilman hormonimyrkkylääkkeitä voi tulla omasta elämästä irtautumisen kokemuksia ;) Olo kuitenkin helpotti kun sain sanottua siitä, oli vähän puhe että mainitsisin aina kun on sellanen kumma fiilis enkä vaan kiukuttelis syyttä. Rakas ei nimittäin omien sanojensa mukaan ollut "koskaan edes huomannut et olisin mitenkään erityisen kiukkunen" :D Vissiin melko tehokasta murjottamista.

Kiva ottaa välillä vähän kevyemmin. Teen itselleni varasuunnitelmaa ensvuodelle, melko pienimuotoista kuitenkin. Meen varmaan ulkomaille opiskelemaan omaa alaa, vaihtoharjoittelun merkeissä tosin ja vaan 3 kk.. Mutta on se parempi kun ei mitään. En halua pettyä kesällä pääsykoetuloksista ja kärsiä koko pimeää talvea sit jossain terveyskeskuksessa kun voisin olla Shanghaissa tai Espanjan auringossa tekemässä samoja hommia.. Ei tuo 3 kk mitenkään mahdoton aikakaan ole, jos puolessa välissä näkis Rakastakin niin sehän ois sitten vaan pari 5 vk ginestä ;) Ja sais olla vähän aikaa taas omissa oloissaan - löytää ittensä sieltä parisuhteen alta.

Enpä muuten ole ainoa joka haikailee sitä oman ittensä löytämistä. Taas joutui toteamaan että intti oli ehkä parasta ikinä, kun oli pakko olla erossa. Ainaki meille se teki hyvää. Rakas ei tykännyt koko armeijasta ollenkaan mutta ainakin tuosta asiasta se oli melkosen samaa mieltä. Yks parhaista kavereistani on seurustellut reilu pari vuotta (oisko jo kohta kolme? vastahan ne tapasi..) ja ovat asuneet tästä yhdessä vuoden. Hän kaipaa kovasti jotain uutta ja ymmärrän kyllä mistä hän puhuu. Aika tasapaksuksi se suhdekin menee kun ei ole ollenkaan ikävä toista, ei oikeen tiedä että ikävöiskö sitä ollenkaan. Vaikea kai tuollaisissa tilanteissa on miettiä mitään järkevää uutta. Koulu on eräänlainen työ, ja sieltä tullaan kotiin rentoutumaan ja sekin on tavallaan työtä. Pitää olla siis kolmaskin ja miksei neljäskin työ - pakko siitä suhteestakin on välillä päästä rentoutumaan. 

Jospas nyt menis laskemaan sitä kemiaa kuitenkin kun opuskin löytyi taas, päivänvaloakin riittää vielä pikkuisen. Vai veiköhän vaihtosuunnitelmat nyt keskittymisen ihan kokonaan...

Tyhjyys

Olen tällä hetkellä välitilassa. Edessä on harjoittelu ja suuri kiire, takana pienempiä kiireitä ja odotusta. Sattuu ja tapahtuu paljon sellaista mistä en koe sopivaksi kirjoittaa tänne, olkoonkin tämä vain satunnainen sivu muiden joukossa.

Tuntuu tyhjältä, turralta. Paitsi että niskat ovat umpijumissa ja siksi kuin kipeät kuivettuneet kuminauhat jotka eivät päästä päätäni venymään niiden varassa. Täytyy vaan kurotella ja pyristellä, jatkaa vaikka virta paiskoo toiseen suuntaan kovasti. Vai onko se sittenkin vastavirtaa, joka veisi eteenpäin jos lakkaisi pyristelemästä? Kummallista.

En siis itsekään tiedä mistä puhun, olen todella väsynyt. Rakas tuli kotiin kahden maissa yöllä ja oli niin tunteellisella päällä että keskustelimme pitkään yöhön. Tai oikeastaan hän puhui ja minä kuuntelin. Hirveyden keskelläkin on vain yksi, eikä kaksi yhtä. 

En siedä bioanalyytikkojen kilpailuviettiä, aivan uskomatonta yhteistyökyvyttömyyttä ihan vaan sen takia että kuka on paras: kenen geeli on tasaisin, kenellä ei tule ilmakuplia, kuka on nopein. Kohta varmaan valmistetaan puskuriakin se työssä vaadittava 50 μl, eihän sitä tarvi kaikille kerralla tehdä eikä saada töitä yhdessä tehtyä ja opittua siitä. Voi vittu oikeesti. Jos koskaan pääsen opiskelemaan lääketiedettä, olen ymmärtänyt että edessäni on pahempia kavereita. Ei sillä - en itsekään ole mikään tiimipeluri. Mutta hei, ei elektroforeesi ole mikään sprinttikilpailu. Jokainen on vastuussa omasta oppimisestaan - ja mun käsittääkseni hyvät tyypit myös muiden. En jaksa enää tätä. 

Ei päivä tämän valoisammaksi muutu kuitekaan, mitäpä sitä murehtimaan.

Jos ei muulle, niin sitten sille.

Kirjoittelumusiikkina lintusia ja elektroforeesin kunniaksi syntikkarakkautta. Ei ollut tulevaisuutta, ainoastaan lempeää unta..

Sunnuntaituntoja

"Elämän ylin onni on varmuus siitä,että sinua rakastetaan sinun itsesi takia - tai tarkemmin sanottuna, itsestäsi huolimatta."


Tälläinen mietelause tuli vastaan facebookissa, yksi turhista aforismiapplicationeista taas. Tuo kuitenkin iski melko syvälle, taas on ollut melkoista melua tyhjästä välillä. En tiedä mikä mulla nyt on kun tuntuu että kaatuu seinät päälle kaikilla elämän osa-alueilla - pitäis vissiin harkita kirkasvalolampun ostoa. Vaihtoehtoisesti voisin käydä solariumissa lämmittelemässä. Tästä varmaan suuttuu joku, sehän aiheuttaa ihosyöpää ja ties mitä muita sairauksia! Tottakai UV-säteily aiheuttaa ihosyöpää, siksi siltä täytyy suojautua. En kuitenkaan ole mikään solariumin himokäyttäjä: olen käynyt neljä kertaa elämäni aikana moisessa paikassa ja siitäkin on vuosia aikaa. Jos keinovalo vaikuttaa elämänlaatuuni ja itseasiassa myös atopiaan taipuvaan ihooni positiivisella tavalla, sallin sen itselleni. Tällä hetkellä tuntuu vaan niin epätoivoiselta, että olisin valmis kokeilemaan kyllä ihan mitä vaan.


Talvipäivä on harmaa tälläkertaa, odottelen säätiedotuksessa luvattuja aurinkoisia kirpakoita pakkaspäiviä. Harkitsin myös lähteväni yksin äkkilähdöllä johonkin kauas lämpimään, mun ja kullan yhteiset matkasuunnitelmat kun on kaatuneet puolustusvoimien posauttamaan aukkoon hänen rahapussissaan. Ehkä se onkin sitä mitä tarvisin - aikaa itselleni. Intin ajan kun totuin siihen että saan olla itsekseni ja päättää omista asioistani. Kotiutumisen jälkeen oonkin taas huomannut katsovani kellosta ensin että milloin herra tulee kotiin ja sitten vasta omat menoni, oon siis ottanut melkeenpä takapakkia koko itsenäisyyshommassa mitä julistin niin kovasti kun intti loppui. Onkohan tämä jotakin lomafiilistä vielä? Kuukausi kotiutumisen jälkeen? Että hyvät hetket haluaa jakaa toisen kanssa kun hän vaan sattuu olemaan samassa kaupungissa. Pitääpä kehitellä tätä ja miettiä vähän haluanko oikeasti itse jotain vain yritänkö vaan napata aikaa inttilesken tarmolla.


Harmaan talven keskellä on silti jotain positiivista, sillä huonekasvini puskee uutta hedelmää innokkasti vetoisesta ikkunalautapaikasta huolimatta:

Uusia kukkia!

Vanhoja kukkia -
tämä pieni on kyllä jo puolta senttiä pidempi kuin kuvanottohetkellä

Turhuus ja kurjuus

Liikaa hommia, liian vähän aikaa. Eilisillan bakteerit ei jätä mua rauhaan: päässä pyörii latina ja resistenssimekanismit vaikka pitäisi puida jo ihan muita juttuja. Rakastan viimetingan hommia tiettyyn rajaan asti - se tarmon puuska on jotain aivan omaa luokkaansa ja tuntuu uskomattomalta kun saa hommat lopulta tehtyä. Tenttiinkin on ihana mennä valmistautuneena ja niin, että tietää osaavansa. Näitä viimetingan hommia on nyt ollut vaan päivä päivän perään ja useamman kymmenen tunnin edestä niin ei pää jaksa enää.


Kaikista tuskastuttavinta tässä on se, että vaikka hommaa on niin että silmissä suhisee, tekisi mieli laskea kemiaa ja fysiikkaa ja kurkkia vähän fysiologiaa... Turhauttaa kun kaikki mahdolliset energiavarat ja tunnit päivästä täytyy käyttää naurettaviin tehtäviin ja tentteihin, jotka ei kiinnosta oikeasti edes opettajia. Mäkäväkä ja mökövökö, hirveetä kiukuttelua ja valittamistahan tää on, pitäiskö siitä tietää että on tehnyt liikaa hommia kun edes kone ei pysy ylikuumentumisen takia auki..


Oottelin rakasta innoissani kotiin että saisin pitää tauon ja rauhoittua toisen syliin, palata takaisin todellisuuteen ja siihen turvalliseen tunteeseen että päivät etenee vaikka kurssisuorituksia ei ekasta yrityksestä tulisikaan. Tulihan hän tänne, kaverin kanssa. Kaveri on tosin munkin hyvä ystäväni, mutta ei se silti muuta sitä seikkaa että oon ihan poikki ja tarvisin vaan rauhaa ja rakkautta nyt. Laitettiin ruokaa ja rentouduinkin vähän onneksi, silti vaan on tosi tyhjä olo ja ahdistaa kun pojat lähti vielä kaljalle. Nyt oon yksin kaatuilevan koneen ja psyykeeni kanssa täällä. Rakkaan tapa selvittää pahaa oloa on sulkea ulkokuori ja potea yksin asiat pois - mulla on usein sama. Ehkä sen takia hän halus lähteä, antaa mulle tilaa. Tai sitten ei vaan ajatellut, hoksannut. Oli mikä oli, enhän mä vihainen ole.. yksinäinen ja väsynyt vain. 


Mua lisäksi alkaa ärsyttää vähän väliä tää "leikisti yhdessäasuminen", kun koskaan ei voi sanoa että kyllä, sinä asut täällä. Jos tämä olisi meidän koti, olisi niin paljon helpompi jakaa vastuuta asioista. Ensimmäistä kertaa myös rahallinen pärjääminen alkaa tuntua haastavalta - toinen kun ei maksa esim. vuokraa. Onpa vaikeaa nyt kaikki...


Parasta vissiin jättää huomisen esityksen materiaalit ja muut inhottavat asiat kehittyy yön ajaksi päähän ja pistää silmät kiinni, kylläpä osaa ihminen olla taas muka niin rikki ja poikki.. Oon varmaan ainoa joka koskaan on tuntenu mitään tällästä ;) 

Bakteriologiaa ja elvytystä

Escherichia coli

Vaikka touhuaminen alkoi tänään vasta puolen päivän jälkeen tuntuu että oon jo nyt aivan poikki... Ensiavun tentti kulutti kaikki voimat perin pohjin, stressasin koko asiaa aivan liikaa. Joskos veripalvelusta heruisi paremmin töitä heidän oman lafkan ensiaputodistuksella sitten, aika vähällä vaivalla sen kurssin kuitenkin sai suoritettua. Rahat vaan kouraan ja paperit käteen - tai noh, kai sitä tuli vähän defibrilloituakin.


Tämän illan olen omistanut bakteriologialle, vaikka kaikkien muidenkin kurssien paperinpyörittelyt täytyisi saada tehtyä.. Jospa huomenna olis aikaa sitten, toinen tunti menossa bakteereja ja tuntuu ettei aivot kestä tätä jatkuvaa syöttöä enää kauaa. Eikä silmät näyttöä. Oottelen Rakasta kotiin että sais pitää ruokatauon, voi kyllä olla että käväisen haukkaamassa hieman raitista ilmaa ennen sitä. Vaikeaa rytmittää tätä opiskelua, taidan olla liian armoton Ensin työ, sitten hupi -sääntöni kanssa.


Nyt on pakko pitää kyllä konetauko, malttaakohan tuota olla lukematta edes kirjaa..


Ps. Mikrobiologia, immunologia ja infektiosairaudet 1 (Hedman, Heikkinen, Huovinen ym.) on oikeasti melko kattava teos - ja suomeksi.

Kiirettä ja korttihommia

Melkoista haipakkaa ollut koko päivä, tentit puskee päälle ja tuntuu että kaikki mitä on viimeisten kuukausien aikana oppinut on jäänyt jonnekkin unholaan. Tunneilla huomaa myös sen että on oikeasti ollut pois luennoilta, tyypit puhuu joistain asioista hienosti itsestäänselvyytenä ja niitä on mukava bongailla muun opetuksen seasta. Onkin melkoisen motivoivaa huomata että niilläkin vähillä kontaktiopetustunneilla mitä meille järjestetään on oikeasti jokin merkitys!


Tänään olen kuitenkin tehnyt jo enemmän kun pitkään aikaan opintojeni hyväksi ja pikkuisen muutakin: Rakkaan syntymäpäivien kunniaksi täytyi tekaista pieni kortintapainen.. Kotiutumisen jälkeen arki on ollut niin käsittämättömän tiivistä yhdessäoloa ettei ollut tullut mieleenkään aloittaa kortin tekoa aikaisemmin, jotenkin siihen oli tottunut että tiettyyn päivämäärään ja kellonaikaan mennessä jokainen minuutti ja tunti oli käytettävissä salaisuuksien näpertelyyn. Sain kuitenkin nipistettyä päivästä yhteensä nelisen tuntia ja sain sittenkin jotain aikaiseksi.

Kuvasta rajattu puhekupla sekä otsikko - R2D2 vaihtui rakkaani nimikirjaimiin ja "uuteen ikään" (Ville Perkiön 20v synttäreille otsikoksi siis tulisi V2P0)

Eihän tuo nyt mikään erikoinen ole. Tästä voi varmaan päätellä mikä oli Rakkaani lapsuuden suosikkielokuva ;) Otin "robotin" kuvan suoraan googlen kuvahausta ja piirsin sen mukaan, aika ei olis millään riittänyt R2:n kopioimiseen leffasta tai muusta vastaavasta lähteestä... Tein homman kuitenkin aivan liian vaikeaksi, leikkasin siniset osat nimittäin marmoroimalla värjätystä paperista ja maalasin harmaat osat peitevärillä.

Alunperin leikkelin harmaitakin kappaleita mutta jättimäisillä kangassaksilla pienen robotin kulmien leikkaaminen olikin loppuin lopuksi aivan liian työlästä. Onneksi huomasin virheeni ajoissa enkä liimannut palasia kiinni pohjaan, muuten olis pitänyt tehdä kaikki samalla tavalla! Unohdin kaikessa kiireessä myös syödä, mikä kostautui muutamassa kohdassa epätarkkuutena kynänjäljessä. Valkoinen runko ja vaaleansininen pää on leikattu jännästä läpikuultavasta paperista mikä oli järjettömän liukasta tussille ja koko homma meni oikeestaan tuhannen mutkan kautta.. Pelkkä mosaiikki olis ollut ehkä nätein toteutus, robotti on melko teollisena olentona helposti rakennettavissa palasista. Sikälikin harmittaa etten ollut kaukaa viisas ajankäytön kanssa!

Oon kuitenkin tyytyväinen tuotokseen, koska ajatus on kuitenkin loppupeleissä tärkein ja tein tuota todellakin tuli perseen alla kun en tiennyt tuleeko rakas käymään kotona tauolla vai ei.  Ei onneksi tullut - ehdin lisätä hatun juhlakalun pään päälle ;) Kemian kurssin jälkeen ehdin käydä ostamassa tuohon kaveriksi rasian käsintehtyä suklaata - paketin ruskeat sävyt sopivat mielestäni melko kivasti kortin taustaan ja näyttävät syksyisiltä. Jos olisi ollut aikaa olisin tehnyt suklaat itse, joskin olen jo aikaisemmin tehnyt kerran niin ehkä se ei olis ihan sama asia enää.. Jotain uutta olisi kiva keksiä. Suklaa ei kuitenkaan mielestäni riko lahjanostokieltoa, aionhan itsekin maistaa palasen ;)

Pakko johonkin oli avautua tuon kortin turhauttavasta näpertämisestä, ideasta olen kuitenkin melko iloinen! Kuvassa oleva sarjakuvatyylinen R2D2 ei tietenkään ole minun tekijänoikeuksieni alainen ja ideaa saa käyttää vapaasti. Ehkä siellä jossain muuallakin lymyää vuosia täyttävä Star Wars -fani ;)

Nam nam - ruokajuttuja

Pannukakku tuli kuin tulikin väännettyä, ensimmäiseksi pannukakukseni se onnistui melko hyvin.. Tietysti pannukakut pitäisi syödä tuoreiden mansikoiden tai edes mansikkahillon kanssa eikä minkään suklaakastikkeen, mutta jääkaappi ei antanut mulle niitä vaan täytyi luoda sit omat täytteet. Onneksi kermavaahtoa oli kuitenkin, muuten olis pitänyt lähteä kauppaan.


Nyt tehtiin Rakkaan kanssa melkoset valkosipuliherkut, joista en ikävä kyllä ehtinyt napata edes kuvaa. Valkosipulitomaatit on kyllä parasta vähään aikaan, mikään ei piristä niin paljoa kun hiljalleen täyteläisessä oliiviöljyssä paistuneet tuoretomaatit pehmeäksi ja makeaksi paahtuneiden valkosipuleiden kanssa.. Reseptiä saa vapaasti kysyä jos joku valkosipulin ja makoisien tomaattien ystävä sattuu kiinnostumaan ;) Tekeytyvät uunissa kuitenkin itsekseen 45 minuutissa syötäviksi, melko juhlava lisäke arkiruokaan ja pienellä rahalla.


Ruokaan on ihana panostaa ja sille omistettu aika maksaa itsensä takaisin ennemmin tai myöhemmin - aina. Rakaskin on onneksi samaa mieltä, moni muu saattaa pitää meitä jotenkin pröystäilevinä tai mässäilevinä jos sanon ettei ruuasta saa tinkiä. Oon tinkinyt yksinasumiseni aikana vain kerran ruokavalinnoistani, ja silloinkin säästin rahaa jotta pystyin syömään lomareissulla mitä halusin. Itselleni urheilu ei ole koskaan antanut samanlaista keskittymisen tunnetta kuin täydellisen ruuan valmistaminen on. Leipominen on tästä keskittymisestä hyvin kärjistetty esimerkki enkä edes harrasta sitä niin paljon kuin siitä puhun - siihen kuitenkin kulminoituu useat ruuanlaiton kulmakivet. Ainoastaan luova hulluus puuttuu monesti omista leipomuksistani, muttei se tarkoita ettei sitäkin voisi yrittää! Joku varmaan pitää mua ja Rakasta näiden juttujen perusteella ylipainoisena, mutta meidän ruuanlaitossa ei ole kyse niinkään mässäilystä ja jatkuvasta herkuttelusta kun piristävistä panostuksista. Ei arkiruuan tarvi olla pahaa jotta se olis terveellistä :) Aikaahan se vaan vaatii ja jaksamista, yksin asuessani (lue: intin aikana) tilanne oli hieman toinen juurikin näistä syistä. Panostinkin sitten siihen että Rakkaalle oli ruoka odottamassa siistissä kodissa kun vihdoin tultiin lomille. Valmistautuminen toisen kotiin tuloon oli itsellekkin melkoista meditaatiota ja irtautumista kouluhommista, mutta tämä taitaa olla nyt toisen postauksen aiheita...


Koulujuttuja on tullut taas kirittyä kiinni sairastumisen jäljiltä, mitä enemmän saa tehtyä sitä kovempi tahti on päällä. Melkoinen yllätys oli että sain lahjaksi useita lääketieteellisiä oppikirjoja, muun muassa Sobottan Atlas of Human Anatomy I & II, Guytonin Human Physiology and Mechanisms of Disease, pediatriaa, radiologiaa... Ei mitään uusimpia painoksia mutta ainakin anatomian kirjat on uskomattomine kuvineen äärimmäisen kattavia. En koskaan ollut ees aatellut että jossain kirjassa olis kaavakuva, piirretty kuva, valokuva leikkeestä ja ruumiista samassa paketissa ja useista kuvakulmista. Mikäpä motivois enemmän laskemaan kemiaa kun nuo ;) Englanti saattaa tulla vastaan fysiologiassa: vaikka asiat eivät mitään uusia enää olekaan on niiden ymmärtäminen suomeksikin välillä vaikeaa. Luulenpa että siinä vaiheessa kun fysiologiaa täytyy ruveta kertaamaan on aloitettava melko perusteellinen luku-urakka, kokonaisuutta ei kuitenkaan voi hallita koskaan liian hyvin.


Menipä jaaritteluksi ihan muista jutuista kun ruuasta! Oon vaan niin helpottunut kun asiat lähtivät vihdoin rullaamaan ja sain motivaation sekä energian takaisin. Tekemistä oli blokannut stressi, joka laukesi sillä että hoksasin ettei tässä oikeasti ole mitään hätää. Tentit tulee ja tentit menee, mut eihän ne ole vielä tänään eikä huomenna. Viimeinen ilta on siis vielä edessä, mitäpä sitä hättäilemmään vielä tässä vaiheessa ;)

Ammatti-identiteetti ja lomakriisi

Koko loma on mennyt niin kiireessä etten ole saanut omistaa itselleni aikaa ollenkaan. Surettaa, ahdistaa ja kiukuttaa, asiat ovat edelleen hoitamatta ja mikään ei näytä onnistuvan. Onneksi tästä pääsee ainoastaan ylöspäin, täytyy vaan saada se kiukkukohtaus kun kaikki tulee tehdyksi melkein huomaamatta. Sama homma siis kun tiskaamisen kanssa: joskus sitä vaan tulee kuitenki tiskattua.


Oon vaan niin väsynyt koulunkäyntiin. Tai no kyllähän koulua kävis mielellään, mutta itselle väärän alan opiskelu vaatii suunnattomasti työtä. En kylläkään tiedä onko ala mulle väärä vai onko vaan kyse omasta asenteestani: mustahan vois tulla vaikka kuin hyvä bioanalyytikko jos vaan haluaisin olla sitä. Pelottaa että mun täytyy tyytyä tähän ammattiin. Haluan kuitenkin niin kovasti kaikkea muuta. Huh huijaa, miksi sitä on ollut laiska lukiossa ja jättäny miettimättä tarkkaan mitä sitä haluskaan tehdä isona... Tuntuu jotenkin turhalta että vaihtaisin nyt lukemaan esimerkiksi biokemiaa, joka vastais varmasti paremmin omia mielenkiinnon kohteita ja sopisi paremmin omiin opiskelumetodeihini.


Baarissa on hauska olla töissä mutta tiedän etten pystyis omistamaan elämääni sille sen vaatimalla tasolla - musta ei koskaan tulis niin hyvää baarimikkoa kun tiedän että haluaisin olla. En oo kovin kätevä käsistäni edes opiskelemallani alalla, saati sitten "ihan vieraassa" työssä. Tiskin takana suurpiirteisyys ja varmuus on vakuuttavuutta, munlaiseni näprääjä ei siellä pärjää. Jos jokin sattuu tietämään ammattiniksejä paremmin kun minä niin saa korjata :)


Kuitenkin tuntuu että tästä ammattiin ajautumisesta on kenties ollut jotain hyötyäkin. Oma äitikin on opiskellut vaikka ja mitä, elämällä ehtii tehdä vaikka ja mitä myöhemminkin. Ehkä tässä kaikessa säätämisessä on loppujen lopuksi jokin järki, eikä kaikkea tarvi saada nyt ja heti.


Haluaisin vain että kaikki järjestyisi, Rakkaan opintosuunnitelmat etenevät edelleen enkä tiedä jaksanko taistella itseäni osaksi näitä suunnitelmia. Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa. Rakkaus on onneksi jäljellä ja sitoo kaiken yhteen. Kotiutumisen jälkeinen yhteinen arki tuntuu melkoiselta lomailulta (varmaan senkään takia en ole saanut mitään tehtyä) ja on ihanaa kun toinen on jatkuvasti läsnä. Se on jotain niin uskomatonta etten osannut koko intin aikana edes kaivata sellaista, en tiennyt että tälläinen on mahdollista. Ennen inttiä siis vietettiin yleensä muutama yö viikosta yhdessä, nyt jokaisena aamuna saa herätä rakkaan vierestä. Läheisyys käsitteenä on muuttanut muotoaan täysin. Toisen läsnäolo luo turvallisuuden tunteen mitä en osaa selittää. En tarkoita tässä tapauksessa konkreettista huoneessa oleilua vaan pelkkää tunnetta, hmm... Olkoot. Koko asia on niin korni ja imelä ettei mun aivojeni kapasiteetti taida riittää sen tuottamiseen sanoiksi ;) Kuitenkin arki on paljon mielekkäämpää kaksin kuin yksin. Kiitos tästä kuuluu myös palvelukselle, eihän sitä läheisyyttä erottais jos ei olis nähnyt myös sitä etäisyyttä :)


Oon varmaan ihan sekaisin, joskos pannukakun paistaminen korjaisi asiat... Heh.

Ihana keskiviikko

Opin kantapään kautta ettei keuhkokuume ole mikään leikin asia ja pitkittynyt korkea kuume on oikeasti todella vaarallista. Saan kiittää onneani että kotiutuminen sattui juuri samaan aikaan kun tauti iski, vaikka sitä alunperin kirosinkin. Yksin en olisi kotona pärjännyt.


Toivun edelleen koko taudista, sillä vaikka lääkitys loppui eilen en ole puoliksikaan siinä toimintakunnossa missä olin ennen sairastumistani. Kuntoutuminen tapahtuu liikkumisen lisäksi myös kouluhommissa vain vähän kerrallaan, joten kärsivällisyyttä tämä on vaatinut melko paljon... Välillä olin jo luovuttamassa ja jättämässä koko lääkispyrkimisen pois koska en pariin viikkoon kyennyt laskemaan. Takapakkiahan tämä on tuonut todella paljon, mutta lannistua ei saa ja täytyy vaan tehdä mitä pystyy. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut, kaksi viikkoa on kuitenkin melko lyhyt aika.


Tänään huomasin kuitenkin että mieli alkaa virkistyä ja hermoimpulssit pikkuhiljaa kulkea oikeita ratojaan. Koitan kiriä fysiikassa aiheita jotka olin suunnitellut käyväni aikaisemmin ja asiat alkavat pysyä muistissa. Keskittymiskyky on siis palannut ja pystyin laskemaan kaksi tuntia - viikko sitten en pystynyt edes katsomaan laskuja. Mutta aivan kuten liikkumisessakin mun täytyy ottaa varovasti tämän asian kanssa, tai enhän oikein muuten voikaan tätä tehdä. Aivotkin hengästyy helposti, ihan niinkuin kroppakin :)


Kotiutumisestakin on kohta kaksi viikkoa ja melkoistahan tämä arki on ollut. Aluksi niitä lomien odotteluja kaipasi enemmän kun mitään muuta, ja sairaana ollessa olo oli vielä lohduttomampi. Rakas on ollut mun luona jatkuvasti tämän tautini takia ja asunnon pienuudesta huolimatta yhteiselo on sujunut yllättävän hyvin! Vaikka inttiajan jatkuva kaipaus ja lomien ihana huolettomuus oli näin jälkeenpäin muisteltuna kultaista aikaa, ei tämä arjen kiire ja toisen läsnäolo mitenkään pahalta tunnu ;) Tuntuu hyvältä kun kaikki järjestyi sittenkin, vaikka pelkäsin kotiutumista niin paljon.


Kouluhommat on oikeasti päin persettä poissaolojen takia, lääkisstressi ja huoli omasta osaamisesta kokeessa kasvaa kun aika käy vähiin ja Rakkaallakaan ei ole helppoa päästä takaisin normaalielämään. Silti tuntuu että kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Ehkä se on vähän sama asia kun Teemu Vesterisen avantouintivertaus: kaktus perseessä on oikeesti ihan OK juttu, aattele nyt kuin hyvä olo tulee ku sen saa sieltä pois. Ei tämmösen välikuoleman ja inttileskeilyn jälkeen mitkään pikkujutut tunnu oikeesti missään.

Pakkostoppi

Viikon kestänyt korkea kuume kehittyi keuhkokuumeeksi tai sitten se oli sitä koko ajan huomaamatta. Seurauksena joka tapauksessa romahtanut yleiskunto, pitkä sairasloma ja saamattomuus. Vuodelepo on ollut ainoa vaihtoehto kun liikkumaan ei vaan pysty, syöminen ei oikeen suju ja raju yskiminen ja hengittämisvaikeudet tekivät yläkropan lihaksille tepposet.

En pysty laskemaan, en pysty lukemaan teoriaa, en pysty menemään tunneille kuuntelemaan, en pysty tekemään mitään. Nukkumaankaan en pysty. Lepääminen on hankalaa, kun ahdistaa koko ajan. Ahdistus on kasvanut vaan näiden päivien aikana, oon huoneiston vankina enkä pääse pois. Lääkitys puree hitaasti mutta taitaa purra kuitenkin koska labra-arvoissa näkyy positiivista paranemista, nähtäväksi jää paraneeko kunto muutoin. 

Rakas tosiaan pääsi armeijasta, sopivasti hoitamaan mua tänne. En tiedä kuinka hyvä asia se on, sairaan ihmisen löhöelämä on kidutusta kenelle tahansa mut saati sitten terveelle mielelle ja kropalle. Tuntuu enemmän riippakiveltä kuin koskaan, mitenhän päin tässä olis. Tekee mieli patistaa toinen omaan kotiinsa pois täältä säälimästä, toisaalta tiedän että en pääse yksin kauppaan enkä jaksa laittaa ruokaa. Ei mikään mahtava alku uuden arjen alkamiselle, ollaan yritetty vähän käsitellä sitä miten ollaan molemmat muututtu tässä 9 kuukauden aikana mutta se on ollut äärimmäisen vaikeaa. Itsepähän tuota kotihoitoon halusin enkä jäänyt sairaalaan.

Kahden viikon hommat täysin tekemättä, rästitunteja kasaantuu koko ajan ja kevät lähestyy vääjäämättä. Onkohan tämä jotakin vittuilua, jos on niin kenen, ja mitä helvettiä oon tehnyt että ansaitsen tämän pakkoeristyksen ja fyysisen kidutuksen. Taidan olla lisäksi melko sekava. Helpottaispa jo huomenna...

Kotiutuminen (TJ3)

Pakko kirjoitella omia fiiliksiä nyt, kun TJ on 3!


Rakas on ollut siis poissa 9 kk, melkein 600 kilometrin päässä. Pisin aika: 

• näkemättä on ollut 22 päivää
• lukematta toisesta sanaakaan on ollut 22 tuntia 
• puhumatta lienee ollut viikon verran

Kiinnioloja meillä on ollut 9-11 viikonloppua, tarkkaa lukua en muista koska en pitänyt P-kaudella kirjaa lomista. Kävin hänen varuskunnassaan kaksi kertaa ja hain hänet samalla lomille, toinen kerta oli valatilaisuus ja toinen vapaaehtoinen reissu katsomaan keikkaa.


Pisin aika ajattelematta toista on ollut n. 24 tuntia.


Itse olen saanut koko palvelukselta uskomattoman paljon, enkä voinut edes kuvitella tammikuussa kuinka valtava vaikutus tällä olisi omaan elämääni. Itsenäistymiselle ei voi antaa hintaa, enkä voi olla kuin onnellinen siitä että tälläinen tilanne sattui eteen. Jos saisin valita lähtisikö Rakas armeijaan vai siviilipalvelukseen pelkästään omasta näkökulmastani katsottuna, en todennäköisesti valitsisi toisin. En tosin voi tietää, mitä siviilipalvelus olisi tuonut tullessaan, mutta näkisin pitkän välimatkan ja väkipakolla erossa olemisen olleen yksi suurimmista asioista vaikuttamassa nykyiseen tilanteeseen.


Kaverini oli sanonut Rakkaalle pari viikkoa sitten, että vaikutan paljon onnellisemmalta kuin aikaisemmin. Toteamus ei ollut minulle tarkoitettu, mutta silti se on mielestäni yksi suurimmista kohteliaisuuksista mitä voi kuulla.


Luonnollisesti edessä olevat muutokset jännittävät, pelottavat ja ehkä huolestuttavatkin, mutta aiomme ottaa ne vastaan sellaisina kun ne ovat ja katsoa niitä reservin auringon valossa uudestaan. Turha murehtia asioista, joita ei voi estää ja joihin ei voi millään tavalla vaikuttaa.


Uusille inttileskille (jos yksikään koskaan tulee näkemään kirjoitustani) neuvoisin keskittymään oman itsensä kehittämiseen osana parisuhdetta. Ikävä alussa oli musertava ja erossa oleminen mahdoton ajatus, asioihin kuitenkin tottui ajan myötä ja tekemisen keksiminen alkoi olla entistä helpompaa. Jos haluaminsa asioiden täyttäminen vaatii aina toisen läsnäoloa, on mielestäni annettava itselleen mahdollisuus vaatia suhteelta jotain muuta. Itsensä vuoksi.


Teksti kuulostaa hieman paasaavalta, tarkoitukseni ei ole kuitenkaan sanoa "pakottakaa miehenne armeijaan". En vain halua että kukaan heittää kirvestä kaivoon siinä vaiheessa, kun lähtö on edessä!


TJ 0 -suunnitelmat vielä erittäin auki, sillä itse sairastuin todella korkeaan kuumeeseen (tottakai). Kotiutumisen saapumista on kuitenkin ollut todella vaikea käsittää, etenkin Rakkaalle, joten emme ole tehneet suurempia suunnitelmia tuolle päivälle. Antaa tulla mitä eteen tulee! Päässäni on kuitenkin pyörinyt ajatus lakka-valkosuklaa -kakusta, tervehtyminen keskiviikkoon mennessä ei vaikuta todennäköiseltä mutta jospa viikonloppuna saataisi yhdessä herkku aikaiseksi.. Mjam! 


Kerron tässä kirjoituksessa vain omista kokemuksistani, en voi puhua toisen ihmisen puolesta varsinkaan häntä koskevista asioista. Ei ehditty keskustella viikonloppuna miten hän on kokenut tämän asian, mutta minulle välittynyt kuva on että kaiken paskan alla on ollut kasvattava ja positiivinen kokemus. Enempää ei voi tyttöystävä toivoa.


(Olisin halunnut laittaa jonkin positiivisen kuvan viestiin, mutta kamera lähti jostain syystä kasarmille ja viimeaikaiset kuvat ovat olleet lähinnä surullisia sumukuvia... Kakusta sitten, jos se koskaan valmistuu!)

Fysiikka

Huh mitä juoksemista.


Pikkuhiljaa oon pääsyt laskemisen makuun, viime viikolla kyllä tuli monta välipäivää etten laskenut paperille yhtään mitään. Tämä johtui yksinomaan kiireestä, jos ei ehdi istua 5 minuuttia enempää penkillä ei ole kovinkaan realistista ajatella pystyvänsä tuottamaan minkäännäköistä ratkaisua tehtävään. Tämä on kuitenkin ollut ehkä jopa hyödyksi, juoksemisen lomassa on saanut rauhassa ajatella vaikeita laskuja ja vaihtoehtoisia ratkaisumenetelmiä :)


Oon laskenut kertauskurssin fysiikkaa sekä Valmennuskeskuksen materiaalipaketin fysiikan tehtäviä. Vaikka oon pysytellyt koko viikon ainoastaan mekaniikassa, on näidenkin tehtävien vaikeusasteessa ollut valtava ero. Naurattaa ihan kirjoittaakin näin, mutta abeille tarkoitetun kertauskurssin tehtävät on olleet tähän mennessä huomattavasti vaikeampia! Ajattelisin että tässä on selkeä määrä korvaa laadun -asetelma kyseessä. Abikurssin fysiikan osuus kestää kokonaisuudessaan 20 kontaktituntia, jolloin aikaa tunnilla laskemiselle on jätetty hyvin vähän. Tehtävät ja tehtävämäärät ovat samalla tavalla tiivistettyjä, ja olennaisimmat asiat erilaisista mekaniikan laskutyypeistä tulevat kyllä tutuiksi päältä ja alta. Valmennuskurssin tuntimääräisestä kestosta ei mulla ole oikeasti mitään tietoa, mutta ainakin laskujen määrä per aihealue on paljon suurempi. Laskurutiinin kehittämiselle tästähän on hyötyä: samantyyppiset tehtävät toistuvat useita kertoja ja tästä syystä kaavat alkaa pikkuhiljaa muistaa ulkoa. Molemmat materiaalit kyllä tukevat toisiaan, aivan mahtava fiilis kun hoksaa osaavansa monimutkaisenkin laskun mitä ei aikaisemmin hahmottanut ollenkaan!


Huomenna sitten alkaa kemian kertauskurssi, jännityksellä odotan millainen kurssin vetäjä on!


Rakas kotiutuu 8 päivän päästä, näistä 2 päivää on vielä lomia. Jännittää kovasti ja hymyilyttää - vaikea ajatella että oikeasti ensiviikolla odotus on ohi ja arki alkaa. Kuinka voikaan olla että kun pitkien kinkkujen alussa mietti että parin viikon päästä näkee taas toisen ja aika meni kuitenkin kuin siivillä, ei enää ole jäljellä edes sitä odotusta? Vastahan TJ 100 meni rikki, ei voi olla totta!


Viimeisillä pitkillä lomilla ollaan kyllä saatu juteltua paljon asioista niiden oikeilla nimillä: peloista, toiveista, haaveista, tulevaisuudesta, nykyisyydestä ja meistä näissä kaikissa. Ollaan myös päästy yhteisymmärrykseen monesta asiasta. Helpottaa muutenkin kun voi rehellisesti sanoa mitä ei halua, ja ihana kuulla Rakkaankin todellisia mietteitä. Aika moni meidänkin erimielisyyksistä ja hankaluuksista suhteessa on ollut vain väärinkäsitystä ja kommunikaatiovaikeuksien seurausta, uskomatonta että omista huonoista maneereista alkaa pikkuhiljaa päästä eroon. Suunnitelmat muotoutuu uusiksi joka viikko muttei se juuri haittaa, nyt kuitenkin näyttäisi että Rakas haluaa minut osaksi tulevaisuuttaan ja minä hänet. Eihän tässä mikään hoppu ole, asiat menevät eteenpäin omalla painollaan ja niin pitää ollakin - kaikella on tapana järjestyä :)


Täytyypä mennä nukkumaan, parin päivän päästä saa unikaveriksi Rakkaan lisäksi toisen rakkaan, kun vanhempieni kissa tulee pitämään meille seuraa! Oon onnistunut tartuttamaan parantumattoman kissakuumeen myös soturipoikaan, tästä oireena vauvapuhetta muistuttava kisupuhe ja jatkuvat hellyyskohtaukset kun aikaisemmin ei uskaltanut ottaa edes syliin. Pitäisköhän hävetä vai olla ylpeä.. Heh. 


(Edelleen liian pientä tekstiä vaikka koodissakin näyttäis kaikki olevan kunnossa, hohhoijaa..)

Kiukku

Oon melko vihainen nyt. Tai en oikeastaan enää tiedä onko tämä vihaa vai turhautuneisuutta vai kenties jotain aivan muuta. Ehkä pelkoa.


Fysiikan kertaus alkaa huomenna, koitin alkuviikosta "lämmitellä" muutamalla laskulla. Yksinkertaisimmatkin mekaniikan laskut tuntuivat räjäyttävän hermot. Alan ymmärtää itseopiskelun rajoitukset: kun kukaan ei ole näyttämässä yhtä tarkkaa esimerkkiä minkä avulla ratkaista useita samantyyppisiä laskuja, on todella vaikea päästä edes alkuun. Siitäkin syystä olen todella onnellinen päätöksestäni mennä sekä kertaus- että valmennuskursseille, taidan tarvita kaiken mahdollisen avun.


Ehkä tämä on nyt oman heikkouteni paljastamista jälleen kerran, mutta lukiohistoriani käsittää siis kaikki muut "lääkisaineet" eli biologian, kemian ja pitkän matikan. Ainoastaan fysiikkaa en ole lukenut kahta kurssia enempää. Loukkaannuin hieman kun koulukaverini kysyi että "milloin sit oikeen tajusin että haluan lääkikseen kun en oo lukenut fysiikkaa". Loukkaavaa tässä oli mielestäni äänensävy, joka kieli omasta riittämättömyydestäni ja jopa vähän naureskeli avuttomalle yritykselleni päästä opiskelemaan lääketiedettä ilman lukion fysiikankursseja. Tämä kaveri tosin on itsekin pyrkinyt samaan paikkaan ja taitaa vieläkin haluta, joten luulen että tässä puhui enemmänkin se kilpaileva pyrkijä kun kaverini itse. 


Itkeskelin tätä eilen ja tulin siihen tulokseen että saatana, saa tulla sanomaan mun kurssivalinnoista sitten kesällä kun mulle tulee hyväksymisilmoitus. Mennyttä ei edelleenkään voi muuttaa, mut kyllähän tässä nyt on vielä jotain tehtävissä.. Ärsyttää tuollainen lokerointi.


Tässä tekstissä ei taaskaan ole mitään järkeä, taidan tulla stressistä sairaaksi. Eikun fysiikan kimppuun!


(En muuten näemmä osaa laittaa tätä tekstiä enää normaalin kokoiseksi. Pieneltä se minusta näyttää... No ei mahda mitään)

Kirjavinkki

Taistelutahto lääkistä kohtaan voimistuu joka ikinen päivä, onneksi kertauskurssi alkaa ensiviikolla ja annan itselleni luvan aloittaa täysillä. Joku saattaa nyt ajatella minua laiskaksi ja saamattomaksi, mutta olen teksteissäni ennenkin vedonnut voimien säästämiseen ja asioiden priorisointiin. Kävin hakemassa Rakkaan lomille ja pääsin rupattelemaan hänen tupakaverin kanssa jolla on sama päämäärä - oli mielenkiintoista kuulla toistenkin mietteitä tulevasta koitoksesta ja valmistautumisesta!

Kuitenkin pääasianani oli vinkata hauskasta kirjasta. Tai hauskasta tiettyyn rajaan asti: on mukavaa lukea taitavasti kirjoitettua, selkeää tekstiä, vaikka aihe koskettaakin jopa minun ikäistäni tyttöä. Kyseessä on siis työterveyslääkäri Juhani Seppäsen kirjoittama Selvästi juovuksissa (Otava, 2006) jonka lainasin pitkän matkan tappajaksi. Tunnit kuluivat kuin siivillä, joskin piti välillä pysähtyä tuijottelemaan junan ikkunasta ulos ja pohtia asioita vähän omalta kantilta.

Toisaalta vaikka kirjassa on vähän holhoamisen maku, tuntuu kirjailijan henkilökohtainen näkökulma asiaan niin lohduttomalta että pelkäksi valistustekstiksi en teosta missään nimessä sanoisi. Hesarin artikkelissa (hyperlinkki edellä) annetaan ymmärtää Seppäsen käsittelevän alkoholia suurpiirteisesti, minkä ymmärrän kyllä hyvin: etanolin biokemialliset, sosiaaliset ynnä muut vaikutukset, historia, sen mainonta ja monet monet muut seikat tulevat huomioiduiksi hyvin. Aihealueen ollessa näinkin laaja jää kuitenkin yksittäisiin ilmiöihin perehtyminen useassa kohdassa melkeinpä vain pintaraapaisuksi. Itseäni tämä ei ole ainakaan vielä haitannut, melko pienen alkoholisivistykseni vuoksi iloitsin jokaisesta hauskasta faktasta.

Kirja on vielä kesken ja matkaväsymyskin painaa kovasti (tästä tekstistäkin sen voi huomata), mutta suosittelen kirjaa kyllä erityisesti sosiaali- ja terveysalalla opiskeleville tai sinne haikaileville. En olekaan täällä puhunut suosikkiaiheistani moralismi ja paternalismi terveydenhuollossa... Joka tapauksessa, kannattaa tutkailla jos haluaa rentoutua välillä muutenkin kun kuola poskella television edessä :)

Stressi

Koulussa on ollut niin jumalaton kiire taas etten ole enää varma miksi tuun edes kotiin yöksi. Päivässäkin olis pari tuntia enemmän kun ei tarvis turhaan pakkailla asioita laukkuun ja polkasta edestakaisin! Ei tämä nyt niin hirveää oikeasti ole ollut, todella todella turhauttavaa vain.

Syksyn suunnitelmat menevät aikataulun mukaan: kemian ja fysiikan kertauskurssit alkavat viikon päästä ja aloitin kertaamaan kemian asioita jo itsekseni. Odotan innolla että pääsen oikeasti tekemään jotain, olo on ollut viimeiset päivät kuin olisi pidätellyt hyökyaallon kokoista opiskeluvimmaa vyörymästä ulos sisuksista.

Ainoana huolenani lukuprosessissa on aika. Tänäänkin olin kotona kuudelta, tietysti tämän päälle piti tehdä reilu tunti itsenäisiä töitä. Koulussa olin syönyt viimeksi kahdeltatoista ja kuten arvata saattaa olin melkoisen pelit seis siinä vaiheessa kun pääsykoeopiskelun vuoro olisi tullut. Tiesinhän minä kun ryhdyin uudestaan opiskelun ohella lukemaan kuinka vähän aikaa oikeasti on käytettävissä, mutta jotenkin se onnistui järkyttämään taas. En aio kuitenkaan lannistua, täytyy vaan pitää verensokeria entistä tarkemmin silmällä ja syödä kellon eikä masun tuntemuksien mukaan.

Muiden lääkispyrkijöiden blogeja on ahdistava lukea, kaikki hehkuttavat Galenoksen aloittamista ja muuta hienoa. Tottakai siinä tulee tälläisellä vaatimattomalla pikkupirpanalla sellainen olo, ettei ole saanut mitään aikaiseksi (eikä tule koskaan saamaankaan). Nämä blogit taitavatkin olla jonkinlainen vallan väline? :) Kai muillakin on joskus edes hieman epäuskoisia tuntemuksia omasta lukuprosessistaan, en voi olla ainut! Niistäkö ei nyt sitten haluta kertoa julkisesti, tunnustaa omaa heikkouttaan tämän suuren ja pelottavan haasteen edessä? Ymmärrän kyllä paremmin kun hyvin ettei voi saavuttaa mitään hyvää jos kokoajan vaan toistaa itselleen kuinka siihen ei pysty. Haluan kuitenkin itse olla itselleni rehellinen näissä asioissa, enkä aio ainakaan aiheetta kaunistella lukuprosessia ultimaattiseksi oivallusten sarjaksi (toivoisin tietysti sen olevan sitä - kukapa ei).

Tämä koko postaus taitaa olla väsyn ja kouluaiheisten pettymysten värittämä, joten koitanpa nyt suosittua lääkikseenpyrkimistyyliä siitä vähästä minkä itse koen tärkeäksi: Bohrin atomimalli on nyt selkeämpi mulle kuin lukiossa koskaan, nauratti huomata kuinka yksinkertaisesta asiasta oli kuitenkin kyse kun asiaan uskalsi perehtyä.

Jos kaikki vaikeimmiksi kokemani asiat ovat oikeasti opittavissa eivätkä niitä ylitsepääsemättömiä hirviöitä minä ne näen, mulla ei taidakaan olla mitään hätää. Hauskintahan tässä on että tiedän olevani oikeassa - enhän uskonut osaavani puoliakaan lihaksista latinaksi viimekeväänä. Kumma kyllä asioita voi vielä oppia, peli ei ole menetetty :)

Hyvää yötä!

Loppurutistus

Iltapalaa...

Ensimmäinen kouluviikko alkaa olla loppusuoralla, voisin siis päivitellä vähän tunnelmaa. Ensimmäiset päivät oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä, tuntui että ei tuu mistään mitään (taasko oon tässä loukussa...). Oppiaineet on kuitenkin onneksi mielenkiintosia jo tässä vaiheessa, alotettiin kliinisen kemian harjotuksetkin jo nyt heti. Voisin kirjoittaa melko pitkän sepustuksen meidän koulun yl. järjestelyistä, opintopistestrategiasta ja joidenkin tuntien suunnittelusta, mutta en viitsi.

Ilmoittauduin fysiikan ja kemian kertauskursseille, jotka siis alkavat loppukuusta. Ihanaa päästä kunnolla töihin ja aloittaa laskeminen. Oon jotenkin jo tottunut ajatukseen että nyt sitä mennään - ja mennäänkin kunnolla! Ensimmäiset pääsykoepainajaiset näin eilen, niin eiköhän tästä ihan hyvä seikkailu saada tehtyä :)

Haikeaa toisaalta haluta pois koulusta ja silti opiskella asioita täysillä. Oon kyllä huomannut että oon hereillä ainoastaan kun tunneilla puhutaan biokemiasta, fysiologiasta tai muiden luonnontieteiden kliinisistä sovelluksista... Jokin jättää aina tyhjäksi onnistuneenkin päivän jälkeen - kuulun jonnekin muualle.

Tänään käytiin kaupunginsairaalassa tekemässä töitä. Vaikka oon jo melko kokenut kävijä kulissien takana (osaan jo suunnistaa!), kuljin silti suu pyöreänä ja hihittelin kun pikkutyttö. Uskomatonta, tällä iällä ;)

Nyt nukkumaan ja mietiskelemään syntyjä syviä, huomenna taas aikainen herätys ja väsypäivä...

Iltahetki

Huh, saatiin hiukan puhuttua myös Rakkaan kanssa tulevaisuuden suunnitelmista.. Suunnitelmista A, B ja meistä siinä sivussa. Koitan kovasti suunnitella asioita niin, ettei tarvitsisi olla pahoillaan omien toiveiden täyttymisestä tai pettyä toisen onnesta. Kuitenkinhan "täysvoiton" eli mieluisimman opiskelupaikan ovien avautuessa täytyy tarttua ehdottomasti tilaisuuteen, siitä ollaan yhtä mieltä!

Tavoitteena on ollut jonkinlainen win-win -tilanne, missä voisi olla tyytyväinen asioihin menivät ne sitten miten vain. Tuntuu melkoisen mahdottomalta suunnitelmalta, mutta ainakin tieto siitä että voisimme molemmat olla osa sekä A- että B-versiota vie jo suuren taakan pois hartioilta. Helpottaa lukemistakin kun voi tehdä täysillä, ilman alitajuista jarruttelua Rakkaan menettämisen pelossa. Vaikka kyllähän varmasti erossakin voi selvitä sen vuoden minkä jälkeen voisi punnita uudestaan, en kuitenkaan haluaisi edes joutua siihen tilanteeseen. Teenkin kaikkeni että saataisi jonkinlainen yhteinen tulevaisuus järjesteltyä.

Rakkaus ei saa rajoittaa, enkä ole todellakaan luopumassa unelmistani toisen vuoksi. Eikä kumpikaan meistä ole. Mutta niin kauan kun askeleet meillä käy vierekkäin tiedän voivani hyvin, oli kaupunki mikä tahansa. Mielestäni sen eteen sietääkin tehdä hieman kompromisseja ja töitä, ainakin niin kauan kun itsestä tuntuu hyvältä.

Opiskelu!

Noniin, nyt se sitten alkaa... Kauhulla oon yrittänyt sysätä koko asiaa syrjään, nauttia lomasta ja rentoutua, mutta kokoajan mielessä on painanu opiskelujen aloitus. Mielessä on pyöriny kysymykset siitä pystynkö siihen, entä jos se ei riitäkään ja menetän paljon rahaa turhaan, tulisko musta edes hyvä lääkäri... Nämä epäilykset on hyvä päästää ulos eikä padota niitä sisään, muttei niihin saa jäädä jumittamaan. Täytyy ajatella että mitä minä haluan sen sijaan että mitä en halua.

Tuntuu kuin ailahtelisin asian kanssa edes takaisin. Toisaalta tiedän mitä haluan, toisaalta epäilen mihin pystyn ja meinaan tyytyä varasuunnitelman suunnitteluun. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi oon siitä että jos tiedän mitä haluan ja teen töitä sen eteen, mulla on kaikki saavutettavana. Rutiinia voi vahvistaa ja asioita voi oppia!

Vaikeana asiana on myös kaupunkien ero. Syksyn lähestyessä on alkanu tuntuun että haluaisin Helsinkiin, mihin Rakaskin on hakemassa opiskelemaan sitten keväällä. Tiedän kuitenkin että vaikka pääsisinkin tänne pohjoisempaan opiskelemaan, olisin enemmän kuin tyytyväinen ja voisin siirtyä sit etelään päin vuoden päästä jos siltä tuntuis. Varasuunnitelman oon luonnostellu pelkästään Helsingin ympärille, ja koenkin ehkä liian houkuttelevaksi muiden juttujen opiskelut siellä kun lääketieteen täällä... Tästä pitäis saada selkeys, mutta luulen että kunhan aloitan laskemisen ja lukemisen saan varmuutta omista kyvyistäni voin pohtia uudestaan mihin oon hakemassa.

Tylsää, miten parisuhde voi "rajoittaa" elämää tällätavalla, toisen perässä pitäis mennä... Vai onkohan nyt kyse vaan omista haluistani paeta kaupunkia missä oon asunut koko ikäni, jotka vaan yritän pukea valheelliseen rakkauden viittaan ;)

Kertauskurssit alkaa tässä kuukauden päästä, koulussa taas jo ensviikolla monia mukavia kursseja kuten se aikaisemminkin mainitsemani Kliininen kemia ja lisäksi vielä Mikrobiologian syventävä kurssi. Alan olla jo täynnä taistelutahtoa, ensviikolla lähtee arkinen aherrus ja annan itselleni luvan aloittaa teorian lukemisen.

Kerralla kunnolla, tavoitteet silmissä eikä anneta sijaa epäilyksille!

Kuumetta

En ole ehtinyt kirjoittaa, tai oikeastaan ei ole ollut mitään kirjoitettavaa.

Hirveä muuttokuume, katselin paikkakunnan vuokra-asuntoja ja löysin yhden "täydellisen" kaksion: melko vasta valmistunut, tammiparketti, parveke, sijainti 10+ sekä mun kouluuni nähden että Rakkaan, maalausmahdollisuus... Vuokra olis ollut ainoastaan parikymppiä suurempi kun mulla on nyt tässä yksiössäni, siis jos muutettaisiin Rakkaan kanssa kahdestaan. Tässä on vaan se huono puoli ettei meillä ole mitään aikomustakaan muuttaa yhteen.

Ymmärrän kullan halun asua itsekseen, ja nimenomaan yksin ensin. Itsellenikin ensimmäinen yksinäinen puoli vuotta tässä asunnossa oli korvaamaton itsenäistymisen kokemus, mitä en olis saanut millään jos olisin muuttanut hänen tai jonkun muun kanssa yhteen. En tietenkään sano että kaverin kanssa asuminen ei olis itsenäistä ja ettei tarvisi huolehtia ite mistään. Jos asuu yksin, joutuu selviytymään kaikesta kuitenkin myös yksin eikä välttämättä saa seuraa vaikka haluaisi. Ruokajärjestelyt on myös ihan oma lukunsa, plussana tietysti päätäntävalta siitä mitä haluaa (tai mitä ei halua) syödä, miinuksena kustannukset ja pilaantuvat ainekset... Listaa ja väittelyä vois jatkaa loputtomiin.

Yksinasumisen suurin miinus on kuitenkin asumisen hinta. Rakkaan opiskeleman alan vaatima aika ja energia voi tulla vastaan, jos alkaa tekemään ilta- ja viikonlopputöitä opiskelun ohella. Rankan inttivuoden jälkeen on varmasti mukava tulla kotiin, mutta jos siihen lyödään päälle muuttostressi, itsenäistymisen tuomat kivut, alan paineet ja työn rasitus päällekkäin, voi olla että karskeinkin poika väsyy helposti. Toisaalta kotosalla odottaa omat haasteensa, jotka voivat olla ristiriidassa itsenäistymisenhaluiselle liikaa.

Parisuhteen kannalta mua on tuskastuttanut jo kauan se, ettei voida asua yhdessä. Talous tietenkin siinä sivussa, mutta ihan oman luonteeni vuoksi mikä on hieman sylikissamainen. Toisaalta oon tässä intin aikana tajunnut kuinka onnekas olen, kun en asu hänen kanssaan yhdessä. Suhteesta tulee väistämättä arkinen eikä se muutu muuksi sen jälkeen kun muuttaa yhteen. Emme ole koskaan jakaneet arkea täysin kaksin, satunnaisia arkiöitä toisen luona ei mielestäni lasketa. Tästä sietää olla onnellinen, eikä vaan kiirehtiä eteenpäin!

Tilanne on muuttunut tietenkin intin myötä, kun Rakas on asunut kaikki lomat luonani. Ainoastaan nimi postiluukusta ja vuokranmaksu puuttuu. Siksi pelkäänkin kotiutumista, tai oikeammin sitä miltä yksin asuminen sillon tuntuu (ja asunko silloinkaan oikeasti täällä yksin..). Epävarmassa tilanteessa on epämukavaa elää.

Kuitenkin oon levollisin mielin liikenteessä, en saisi ottaa sitä omaksi murheekseni löytääkö Rakas asuntoa itselleen vai ei. Vaikka siitä syystähän rupesin noita vuokra-asuntoja alunperin etsiskelemään... No mutta, ehkä mun täytyy vaan hyväksyä ettei kahden asunnon välillä juokseminen lopu vieläkään ja täytyy vain ostaa paremmat kengät :)

Muuttokuumeen lisäksi kärsin matkakuumeesta, tälläkertaa pitäisi päästä New Yorkiin. Aika tahtoo vaan kulua liian hitaasti... Voisin kirjoitella myös opiskelukuumeestani, mutta se jääköön nyt toiseen kertaan!

Kaurismäkeä ja karjalanpiirakoita - loma!

Loma loppui yhtä nopeasti kun se alkoi. Kulti siis tuli vihdoin kotiin ja lähti melkein saman tien takaisin! Ei tunnu niin pahalta kun se voi kuulostaa että toinen tulee yli kolmen viikon jälkeen kotiin alle 48 tunniksi. Tunnelma on vaan vieläkin niin katossa siitä näkemisen ja yhdessäolon riemusta - vaikka syönkin täällä nyt yksin näitä ihania karjalanpiirakoita ;)

Uskomatonta kuin salakavalasti etäisyys vaikuttaa. Aluksi kirjoitin että "yksinäisyys", mutta enhän minä ole yksinäinen ollut kun hetkittäin. Senkin vaikutuksen on huomannut selvästi, aivan eri tavalla kuin etäisyyden. Työkaverit on jo parin kuukauden tuttavuuden jälkeen ihan hauskaa seuraa ja viihdyn hyvin heidän kanssa, muttei sitä mitenkään aidoksi ystävyydeksi voi vielä sanoa (ei sillä että edes tarvisi). Omat "oikeat ystävät" on olleet jotenkin superkiireisiä, pois kaupungista tai ovat säikähtäneet melko harvinaista tarvettani juttuseuralle eivätkä ole ehtineet tai halunneet nähdä mua. Sillonkin kun ollaan nähty, ei ole oikein ollut mitään sanottavaa ja oonkin mennyt melko nopeasti kotiin. Tuntuu kuin olisin etääntynyt kaikista samaan tahtiin kun etäisyys ja aika erossa Rakkaasta kasvoi. Päättelin että tämä johtuu osaksi fyysisestä kosketuksen puutteesta, osaksi mentaalisesta kivestä mikä kasvatti tuuheaa läpitunkematonta sammalta päälleen näiden viikkojen aikana, tukkien kaikki mukavien ajatusten virrat aivoissa. Kai sitä vois myös turhautumiseksi kutsua :)

Tosiaan, sitä kun ei tajunnut itsekään kuinka tuskastunut sitä oli. Sai kyllä ihmetellä kun mikään ei oikeen tuntunu enää miltään ja jos tuntui, niin ärsytti tai ahdisti. Mukava huomata ettei kyse ollut mistään suuremmasta, kaikki kun tuntuu kadonneen näinä parina päivänä kuin tuhka tuuleen. Torjuin ikävän tunnetta välinpitämättömyydellä, mikä ei tainnut olla mitenkään rakentavin tapa kohdata ongelmaa.

Olen mietiskellyt myös kognitiivista psykologiaa mm. omien toimintamallieni arvioinnissa. Tuntuu että tämä saattaisi tarjota melko hyviä ratkaisuja ainakin mulle itselleni. Voiskohan virheellisten skeemojen tunnistaminen olla niinkin yksinkertaista, että "huono tuote" vois johdattaa "huonon tehtaan" jäljille... Nyt en kyllä tiedä itsekään mistä enää puhun, ehkä selvennän ajatusta joku toinen päivä, kunhan on tarpeeksi unta alla ja näen mitä ruudulla lukee tarkasti :)

Lauantai!

Huomenna, tai siis kellon mukaanhan on jo lauantai, eli tänään kulti lähtee kohti kotia! Miten huojentavaa onkaan oikeasti tietää että toinen ei paiski hiki hatussa hommia yötä päivää vaan on rauhassa matkustamassa jo tänne päin. Valitettava totuushan se on ollut että kolme viikkoa "töitä" putkeen on verottava kokemus kenelle vaan, saati sitten sellaisissa olosuhteissa joissa ei a) voi nähdä läheisiään b) voi pitää yhteyttä läheisiin c) viettää vapaa-aikaa haluamallaan tavalla. Iltavapaatkin on olleet oikeasti laskettavissa sormilla, kuitenkin puhutaan kolmen viikonlopun työputkesta. Heillä on kyllä vielä pari esiintymistä huomenna, mutta luultavasti pienimuotoisia ja mieliala lienee jo kotiin tulon kynnyksellä melko korkea :)

Mun aikatauluissa tämä tarkottaa sitä että aion nukkua tänä yönä niin paljon kun sielustani vielä ehdin! Lisäksi sit aamusta ennen töitä pesen loputkin lakanat ja pyyhkeet vielä vanhempien luona, sillä täällä on taloyhtiön puolesta kuivaushuone jossa kaikki kuivaa kahdessa tunnissa - en millään olis kotona ehtinyt pestä neljää koneellista pyykkiä ja kuivatella niitä pienessä kylpyhuoneessa. Huomenna eli tänään lauantaina menee luultavasti töissä myöhään, jonka jälkeen käyn rentoutumassa kaupungissa ja näen lomille tulleita kavereitakin pitkästä aikaa (voi kuinka sitä onkaan odottanut että saa oikeasti keskustella tuttujen ihmisten kanssa ja pääsee vaan pois kotoa). Sunnuntaista tuleekin sitten mun suosikkipäivä, töiden jälkeen pääsen suoraan kotiin siivoamaan paikat priimakuntoon! Aamulla tätä ei nimittäin ehdi enää tehdä, ovesta kun tupsahtaa sitten luultavasti hyvin ryytynyt mies :) Saankohan untakaan...

Lisäksi haasteena on maanantaiaamun yllätykseksi kaavailemani karjalanpiirakat suoraan uunista. Teen ne "valmiiksi" sunnuntaina, siis paistovalmiiseen muotoon niin ettei tarvitse aamulla kun voidella ja pistää uuniin. En ainakaan ite voi kuvitella mittään parempaa kun uunista suoraan nostetut tulikuumat karjalanpiirakat, siihen voita vaan päälle niin namskis... Tämä taitaa olla kylläkin näitä mun pitkän kinkun tuottamia harhoja omista kyvyistä ja taidoista, en edes muista mitä kaikkea oon järjestänyt hiki hatussa ja loppujen lopuksi oon naama norsunrutulla (hihi) kun urakkaan on mennytkin huomattavasti enemmän voimia ja aikaa kun kuvittelin. Tyypillisen suoriutumisstressin selättämiseksi oon kuitenkin tosiaan varannut koko sunnuntaiyön tätä varten enkä ajatellutkaan herätä kuudelta tekemään ruistaikinaa, siivouskin on pintojen pyyhkimistä ja lakanoiden laittoa vaille valmis niin eiköhän se oo sillä selvä.

Ystäväni kanssa puhuttiin joskus siitä kuinka erilaista on laittaa ruokaa ja erityisesti leipoa toiselle ihmiselle. Kaiken tekee jotenkin huolellisemmin: munia ja sokeriakin vaahdottaa vielä minuutin pidempään että kakusta tulee kuohkea, kun itselle tehdessä se saattaisi jäädä tekemättä. Leipomisessa joutuu monesti tekemään oikeasti käsillään, tunnustelemaan ja vaivaamaan taikinaa. Omalle rakkaalle tarkoitetun taikinan vaivaaminen on ollut ehkä tyydyttävintä mitä oon vähään aikaan tehnyt.

Odotan samantasoista valaistusta tälläkin kertaa vääntäessäni historiani ensimmäisten täysin itse tehtyjen karjalanpiirakoiden rypytystä keskellä sunnuntaiyötä :)

Tässä kirjoituksessa ei varmaankaan taas ole mitään järkeä teitä lukijoita (hehe) ajatellen, mutta taisin tarvita itsekin vähän tarttumispohjaa näihin suunnitelmiin. Oon vaan niin innoissani, jalkoja pakottaa töissä juoksemisesta ja ajatus siitä että oikeasti näen rakastani ensimmäistä kertaa melkein kuukauteen on jotenkin uskomaton! Ehkä tuolla lasillisella herkullista punaviiniä on joku osuus asiaan, ehkä ei - joka tapauksessa tänään on paras perjantai pitkään aikaan :)